Home based care

Ei. En tiedä miksi tämä postaus nyt yhtäkkiä hyppäsi maaliskuulta marraskuulle, kun yritin vain muokata tekstiä mustaksi. En myöskään käsitä, miksi osa tekstistä on sinistä edelleen ja tekstin asettelu ja fontti jotenkin hölmöjä, vaikka mitä tekisin. Haluaisin syyttää edelleen Tansanian huonoa nettiä. Ehkä enää voi...

---

Susan Vinton on ollut aikoinaan hyväntekeväisyysjärjestön pomo. Hän oli rikas, hänellä oli oma sihteeri ja ties mitä, ja hän lensi vähän väliä bisnesluokassa kolmannen maailman maihin tsekkailemaan, mitä hänen edustamansa järjestö saa aikaan.

Kunnes hän tajusi, että suurin osa käytetystä rahasta menee hänen ja muiden työntekijöiden bisnesluokan lentoihin ja huippupalkkaan eikä itse kohteeseen, ja päätti jättää järjestötoiminnan sikseen. Susan on asunut älykkään miehensä kanssa ensin Kongossa, ja nyt viitisentoista vuotta Tansaniassa. Tansaniassa heillä on vajaa 30 kyläkoulua, muutamassa naapurimaassa myös jokunen. Nämä secondary schoolit mahdollistavat kaikkein köyhimmillekin opiskelun, ja sitäpaitsi kyläkoulut johtavat loppukokeiden läpäisytilastoissa koko maassa, koulussa jossa Susan opettaa on uusimpana läpäisytuloksena 100%. Susan on testauttanut monilta HIV:n, pelastanut henkiä, jakanut ruokaa ja avustanut taloudellisesti, rakennuttanut klinikan, opettanut englantia, hoidattanut ihmisiä, tuonut orpoja orpokotiin ja on todella tietyllä tapaa koko yhteisön kantava voima. Susan on siis todella aivan huipputyyppi ja tekee työtään käsittämättömän suurella sydämellä.

No joo, ettei tästä nyt tulisi mitään megapitkää Susanin ylistyspostausta, keskitytään pelkästään home based care- systeemiin, varsinkin kun siitä tiedän eniten, edellisestä listauksesta jäi varmaan poiskin joku Susanin projekti ja varsinkin kun tästä tulee megapitkä joka tapauksessa. Anyway siis home based care on alkanut jalkapatikalla, kun Susan on kiertänyt talosta taloon etsimässä köyhimpiä sairaita, kuolevia, orpoja, ja muita avun tarvitsijoita. Nykyään homma pyörii autokyydillä, ja Leena on aktiivisesti mukana lääkärin roolissa, Susanillahan siis ei ole mitään terveysalan koulutusta. Susanin ei enää tarvitse etsiä ihmisiä, ihmiset tulevat hänen luokseen pyytämään apua sukulaisille, ystäville ja naapureille, Home Based Care- työntekijät löytävät uusia avuntarvitsijoita ja joka kierroksella tulee aina vastaan joku, joka pyytää Susania käymään myös hänen sukulaisensa luona.

Olen ollut siis mukana nyt yhteensä neljä kertaa ja nähnyt paljon sellaista, jota en Suomessa näe, koska sellaista ei Suomessa ole, ja koska en edes ole millään tähän liittyvällä alalla. Olen tavannut ihmisiä heidän omissa kodeissaan, sanonut "pole" kuoleville ja heidän sukulaisilleen. Olen nähnyt surullisia tapauksia, äärimmäistä köyhyyttä ja kurjuutta sekä kuolemaa, mutta myös parantuneita tai paranevia potilaita. Olen törmännyt tauteihin, joita ei Suomessa pahemmin näe, eivät edes lääkärit enkä ainakaan minä, ja oppinut paljon juttuja joista en ole ennen tiennyt. Olen kätellyt lukemattomia HIV-positiivisia (Mufindin HIV-prosentti on kuulemma 37% ja todellisuudessa varmasti korkeampikin, koska kaikkia ei ole testattu ) ja oppinut, että HIV-lääkkeiden rahoitusta vähennetään koko ajan, mikä tulevaisuudessa tulee johtamaan moniin kuolemiin, kun uusille potilaille ei voida enää järjestää lääkitystä.

Olen tavannut miehen, joka oli yhdeksän lapsen isä (nuorin 2kk vanha) ja yhden lapsen isoisä, ja joka lähetettiin valtion sairaalasta kotiin kuolemaan saatesanoin "ei sinulla mitään syöpää ole", koska hän ei suostunut maksamaan lahjusta. Mitään ei ollut tehtävissä, joten Bennett kuoli reilu viikko sitten syöpään nimeltä Kaposin sarkooma jonka aiheuttaa yllättäen AIDS, ja joka olisi ilmeisen helppo parantaa valtion sairaalassa. Kävimme hänen hautajaisissaan sanomassa "pole", ja siinä sai kyllä itse kukin pidätellä kyyneleitä, kun Susan kertoi, miten hyvä ihminen, aviomies ja isä Bennett oli. Perheen äiti on (ainakin entinen) alkoholisti, ja Bennett oli perheen pää, joten hänen kuolemansa on suurperheelle todennäköisesti katastrofi.

Olen ostanut korin naiselta, jonka CD4- arvo (HIViin liittyvä immuunivastetaso tai jotain sellaista) on ollut pahimmillaan 1, kun sen pitäisi olla yli tuhat, mutta joka edelleen sinnitteli hengissä.

Olen seissyt pikkuruisessa savimajassa rukoilemassa puoliksi halvaantuneen 28-vuotiaan naisen puolesta, ja nähnyt hänen hymyilevän seuraavalla viikolla. Jota seuraavana päivänä hän kuulemma kouristeli.... Olen nähnyt miten vanha isoäiti huolehtii peltotöistä, AIDSia sairastavasta pojastaan, matalaälyisestä HIV-positiivisesta tyttärestään ja tämän niinikään positiivisesta tyttärestä. Olen 

viikolla käynyt sanomassa hänelle "pole" pojan hautajaisissa. Olen tavannut lapsensa menettäneen naisen, vesipäälapsen ja ikäänsä nähden pikkuruisen vauvan, jolla on reikä kitalaessa, eikä siis pysty syömään kunnolla. Olen tavannut todella vakavasti aneemisen miehen ja käynyt viikkoa myöhemmin hänen hautajaisissaan. Olen yrittänyt peittää järkytystäni nähdessäni kaksivuotiaan vakavasti aliravitun lapsen, joka kuoli muutamaa päivää kohtaamisemme jälkeen. Olen nähnyt todella pahannäköisiä iho-ongelmia, sekä tavannut entisen psykoottisen naisen, joka ennen vain vaelteli tyhjä katse silmissään, mutta laittoi nyt ruokaa majassa oikean lääkityksen ansiosta. Olen istunut huoneessa, joka haisee pissalle, olen tavannut kuolevan naisen, jonka maha on turvonnut tumoreista sekä vakavasta aivoinfarktista toipuvan naisen,jonka kuntoutuksen tavoitteena on saada hänet siihen kuntoon, että hän voi käydä itse vessassa.

Olen tavannut pojan, jonka pitäisi olla jo kuollut, koska HIV-lääkitystä oli laiminlyöty viisi vuotta, ja hän oli ollut vakavasti aliravittu, "dying case" sanoi Susan. Puhuimme autossa juuri hänestä, ja Leenalla jäi melkein lause kesken: "I'm very surprised if he survives...oh here he is!". Poika käveli meitä vastaan kavereidensa kanssa iloinen hymy kasvoillaan.

Olen nähnyt äärimmäistä lähimmäisenrakkautta ja toisista huolehtimista. Olen nähnyt, miten kuolevia ja sairaita, vammaisia ja psykoottisia ei laiteta piiloon laitoksiin, vaan he asuvat kodeissaan, sukulaistensa luona. Naapurit, sukulaiset, ystävät ja perhe auttavat minkä voivat, ja kun joku kuolee, hautajaisissa käy väkeä kolme päivää. Olen kuullut, miten lapsensa menettänyt äiti on pahoillaan toisen luona käyneistä varkaista ja nähnyt miten ihmiset, joilla ei ole mitään, haluavat jakaa vähästään.

Kaikesta tulee niin paljon aidompaa, kun sen näkee omin silmin. Kun tapaa ihmisiä ja pääsee kurkistamaan heidän elämäänsä. Sillä vaikka lukisi kuinka monta kertaa tilastoista, miten monta HIV-positiivista ihmistä maailmassa on, tulee siitä silti paljon aidompaa kun kättelee yhtäkin heistä, tai näkee jonkun kuihtuvan pois silmissä AIDSin takia, mutta ei voi tehdä mitään. Tai voi lukea maailmassa olevan aliravittuja, köyhiä, AIDS-orpoja ja ties mitä kaikkea, mutta kun sen näkee omin silmin, sitä ei voi enää unohtaa, vaikka joskus ehkä tekisikin mieli.

Eikä sitä saa unohtaa, koska meillä kaikilla on velvollisuus nähdä, velvollisuus tietää.

-heli

Ps. Suomessa on juuri perustettu Mufindin ystävät- yhdistys, joka kaipaa jäseniä, eli jos kiinnostaa tukea Mufindin hienoja projekteja, yhdistys löytyy facebookista! 

Kuvat nyt tähän loppuun, koska pientä säätöä oli niiden kanssa....

38-vuotias korintekijänainen Sara, jonka CD4 on ollut pahimmillaan 1. Susanin mukaan nainen ei tiedä, että hänen pitäisi olla kuollut, joten hän vielä elää... Kuvassa myös hänen noin kymmenvuotias poikansa ja matalaälyinen muttasupermukava miehensä.

Vakavasta aivoinfarktista toipuva Ida

AIDSiin kuolleen Johnin hautajaisissa

Leena tutkii "ihmepoika" Micaa, jonka piti olla jo kuollut

Yhden perheen koti

Tavallisesta elämästä

Niin surullista kuin se onkin, Tansania alkaa olla taaksejäänyttä aikaa, niin myös tämä blogi. Ikävähän sinne edelleen on aivan järjetön, mutta pikkuhiljaa alan pystyä ajattelemaan rakkaitani hymy huulilla, onnellisena siitä että kaikki se oli totta hetken...

Kuitenkin blogin kirjoittaminen voisi silti jäädä, se oli ihan hauskaa. En tiedä, mistä kirjoittaisin, mutta kirjoitan kuitenkin. Tervetuloa siis seuraamaan uutta normaalielämäblogiani "Ajatella nyt kanelia kun tuntematon kutsuu". Se on lainaus muumipapalta, eikä tarkoita minulle mitään. Mutta haitanneeko tuo? Blogin nimeä klikkaamalla siis pääset suoraan blogiin.

Kiitos kaikille, jotka ovat lukeneet Let's just go- blogia, tämä oli nyt tässä. Uuteen blogiini saattaa tulla ja varmaan tuleekin vielä tunnelmia Afrikanmatkan jälkeen, ehkä se Zulean tilanne-raportti, tai jotain. Tervetuloa mukaan!

-heli

megapitkä ehkä-viimeinen postaus

Olen miettinyt jo pitkään, miten kirjoitan blogini viimeisen postauksen. Tällä kertaa en tosin aio tehdä samaa virhettä kuin viimeksi, ja luvata tämän olevan viimeinen: jos minulle tulee jotain sanottavaa vielä aiheesta, aion kirjoittaa sen tänne.  Mutta anyway siis olen miettinyt pitkään, mitä kirjoittaisin. En ole osannut päättää. Olen ollut hukassa: en tiedä missä olen, minne olen menossa, kuka olen ja minne kuulun.

Sitten Ella kirjoitti todella kauniisti omassa ei-tansania-blogissaan fiiliksistään juuri nyt. Koko teksti olisi voinut olla minun kirjoittamani (yllätys että meillä on samanlaiset ajatukset ja fiilikset…), paitsi etten osaa kirjoittaa yhtä kauniisti. Luin Ellan tekstin monta kertaa. Itkin, itkin ja itkin. 

Ella tuli Suomeen kolme kuukautta sitten, ja on edelleen hiukan eksyksissä. Todella rohkaisevaa minulle.

Tansaniaan lähtö ei ollut koskaan järkevä idea. Ei taloudellisesti, eikä mitenkään muutenkaan. Olin ilmeisen hukassa itseni kanssa, lähdin etsimään itseäni. Juuri nyt tuntuu, että olen vain enemmän ja enemmän hukassa. Mutta se oli unelma, ja kuten Leena tässä kerran sanoi: ”suunnitelmat voivat mennä pieleen, mutta unelmat toteutuvat”. Ja minä en vaihtaisi päivääkään matkastani, en oikeasti kadu mitään.

Viime matkastanikin kirjoitin tällaisen ”mitä jäi käteen”-postauksen.  Olen vieläkin aika ylpeä siitä tekstistä, ja voisin kirjoittaa saman tekstin nytkin, vaikka tämänkertainen matkani oli tavallaan todella erilainen verrattuna edelliseen. Kuitenkin paikka on sama, ja minun ajatukseni ja tapa kokea asiat pitkälti samoja.

Mutta mitäs muuta?

Ensinnäkin sain tietysti järjettömästi elämänkokemusta. Kai jollain tasolla myös löysin itseni, vaikka olenkin juuri nyt todella hukassa. Olen oppinut, mistä minä nautin. Olen tajunnut, että olen tiennyt sen syvällä sisimmässäni varmaan aina: ainahan minä olen haaveillut vapaaehtoistyöstä Afrikassa. Siitä inspiroituneena päätin sitten toteuttaa toisenkin lapsuudenunelmani, vaikka se vaikuttaa juuri nyt aika haastavalta: päätin hakea lääkikseen. Taka-ajatuksena totta kai mahdollisuus lähteä joskus takaisin Tansaniaan, miksei jonnekin muuallekin, tekemään jotain oikeasti tärkeää.

Kai minä myös itsenäistyin jollain tasolla. En ole koskaan asunut yksin, matkustanut yksin, ollut yksin yötä hotellissa, ollut vastuussa omasta elämästäni ihan kokonaan… Ennen Tansaniaa. Ja minä pärjäsin, en kyllä koskaan oikeasti edes epäillyt etten pärjäisi.

Sain myös paljon äärimmäisen kauniita muistoja, joita tulen vielä joskus muistelemaan hymy huulilla, vaikka tällä hetkellä lähinnä itkettää niiden ajatteleminen. Ei siksi, että niissä olisi jotain surullista, vaan siksi, että ne ovat jo elettyä elämää, eivät enää nykyisyyttä. Siksi, että minulla on sydäntä repivä ikävä niin montaa ihmistä, jotka ovat liian kaukana. 

Näin ja koin (taas) täysin erilaisen tavan elää. Ellan kanssa juttelimme puoliksi vitsillä viikonloppuna viisivuotiaista lapsista: ”Ja suomalaisella lapsella on kaikkea mitä lapsi voi toivoa!” ”Niin, mitä on tansanialaisella viisivuotiaalla?” ”Hmm, sisko selässä ja vesiämpäri pään päällä.” ”Ja ne hymyilee silti.”  Ja tämä keskustelu tiivistää paljon: emme me ihan oikeasti tarvitse niin paljon materiaa ollaksemme onnellisia.

Tapasin ihania ihmisiä, ympäri maailmaa vaikka lähimpänä sydäntäni ovatkin tietyt suomalaiset ja tansanialaiset.  Opin puhumaan swahilia, heikosti mutta kuitenkin. Opin melkein päivittäin uusia asioita, törmäsin kulttuurieroihin, sellaisiinkin joita en pystynyt oikein ymmärtämään. Ilmeisesti siis laajensin vähän taas maailmankuvaani. Kohtasin ihmisiä, joita en ikinä unohda.

Jouluna Leenalla, Asha on mahtava!

Tytöt Iringassa: Jenni, Ella, minä, Anni

supermahtava otos meistä, ihana Ella!

Zuleasta saattaa tulla vielä tänne blogin puolelle juttua tai ainakin FBssä, heti kun tiedän enemmän!

samikset Luka ja Anniina

Muffarissakin paistaa joskus aurinko, siitä nautitaan suomityttöjen kesken. Karo & Maria.

Sain järjettömän ahdistuksen ja ikävän montaa ihmistä ja asiaa kohtaan. Sen tarkemmin nyt erittelemättä (ettei tule ihan järjetön kilometripostaus) eniten tulee ikävä kaikkia niitä ihmisiä, joita en enää koskaan voi tavata. Niitä, jotka ehkä vielä voin tavata, mutta mikään ei ole enää samalla tavalla. Lapsia, jotka eivät muista minua jos vielä näen heidät. Orpolapsia, minun pieniä rakkaitani.

Ikävä on myös itse maata, Tansaniaa. Pieniä ja isompia hetkiä Ilembulassa ja Mufindissa, jotka tekivät minut niin onnelliseksi. Tansanian elämäniloa, sen positiivista asennetta. Sen kiireettömyyttä. Melkein vieläkin haistan palavien roskien hajun ja muistan, miltä tuoksuu sateen jälkeen. Näen silmissäni iloisesti hymyilevät naapurit, kuulen "kamwene", "habari" tai "pole na kazi" korvissani jos oikein tarkkaan keskityn.

Tiedän, että vielä tulee se päivä, jona en itke, en ahdistu, enkä ehkä edes ajattele Tansaniaa. Se päivä ei todellakaan ole vielä, eikä varmastikaan pitkään aikaan. Tansaniaa en kuitenkaan unohda koskaan. Se tulee aina olemaan sydämessäni. Tai minun sydämeni siellä, miten vain.

Jos voisin ja osaisin, kiittäisin ihan jokaista, joka on tehnyt minun matkastani kokemisen arvoisen, välivuodestani ehkä parhaan vuoteni ikinä. Mutta en voi, koska minulla ei ikimaailmassa olisi tarpeeksi sanoja kertomaan, miten kiitollinen olen siitä, että sain olla hetken niin onnellinen. Mutta sanotaan nyt kuitenkin vähän jotain sinnepäin.

Kiitos. Asante.

-heli

ps. huomasin juuri, että tätä tekstiä kirjoittaessani sydämeltäni ehkä putosi pieni paino. Olen itkenyt koko aamun, mutta suunnilleen ensimmäiset kaksi lausetta kirjoitettuani lopetin. Kai tämä tekee ihan hyvää nyt, käydä läpi tämä koko juttu ihan kokonaisuudessaan, selvittää vähän itselleen missä mennään. Anteeksi sekava postaus!

Iso kiitos kaikille, jotka ovat olleet hengessä mukana lukemalla ja/tai kommentoimalla tätä blogia! Olette olleet ihan mahtavia!

ps2. Kuvista kiitos lähinnä Ellalle, mutta myös Karolle, Rüdille, Marthalle, Annille, Marialle, Anniinalle, Anneliesille ja varmaan jollekin muullekin!

Vähän lisää avautumista

Olen ollut Suomessa viikon.

Seitsemän päivää on mennyt nopeasti, olen ollut koko ajan tekemässä jotain: tavannut sukulaisia ja kavereita. Joka päivä kalenterissa on lukenut jotain, se on ollut tarkoituksellista. En halua ehtiä miettimään liikaa.

Ne samat seitsemän päivää ovat menneet äärimmäisen hitaasti. Sisimmässä kalvaa pieni ahdistus, ihan koko ajan. Sen saa taka-alalle, kun tekee jotain muuta. Kun kahvittelee kaverin kanssa tai katsoo leffaa siskon kanssa. Kun on joku, joka jaksaa kuunnella pitkätkin avautumiset, tai kun vain makaa rakkaan ystävän vieressä, hiljaa, lähellä.

On ollut myös seitsemän pitkää iltaa. Ja yötä. Sitä aikaa, kun ei kehtaa soittaa kellekään. Kun pitäisi nukkua, mutta silmät tuijottavat tyhjään pimeyteen. Kun olisi helpompaa vaikka itkeä tai huutaa, mutta kun ei voi. Kun pakotan itseni nukkumaan ajattelemalla: ”huomenna pääsen taas ulos, pois ajatuksistani”.

En edes tiedä kunnolla, mikä kaikki ahdistaa, mutta tänään iski pieni todellisuus: itkin, ikävästä. Itkin niitä hetkiä, jotka olivat vain silmänräpäys sitten todellisuutta, eivät pelkkiä kauniita muistoja. Kaikkea.  Mutta uskon silti, että tämä ei ollut se todellinen romahdus, tajuaminen, se hetki, jonka jälkeen pääsee pikkuhiljaa eteenpäin. Se tulee kyllä, tiedän sen, mutta odottelen sitä vielä.

Sitä ennen antakaa minun viipyä vielä hetki Tansanian auringon alla. Odottakaa, että sieluni saa kehoni kiinni, että ajatukseni muistavat seurata minua tähän hetkeen, tähän maahan. Antakaa anteeksi, jos en ole läsnä ihan joka solulla, kun sydämeni, mieleni ja ajatukseni ovat edelleen Tansaniassa.  Ymmärtäkää, että vaikka tämä tuntuu äärimmäisen liioitellulta, minustakin, se ei kuitenkaan ole sitä.

Ja muistakaa, että olen minä silti onnellinen. Eri tavalla kuin Tansaniassa, mutta onnellinen kuitenkin. Kai. Ainakin hetken päästä.

-heli

Yrittäkää ymmärtää

Tässä yhtenä päivänä ahdisti, tuntui että seinät kaatuvat päälle. Oli pakko päästä ulos, ja sitten pääsinkin, kiitos Riikka. En tiedä, mikä oli niin ahdistavaa. Ei mikään, kaikki. Se, että pelkkä kotona oleminen on jotenkin hankalaa. Ikävä. Se, että pitäisi päättää tulevaisuudesta, vaikka hampaidenpesukin hämmentää. Se, että ulkona on ihmisiä. Se, ettei kukaan oikein tajua, mistä tulen ja miltä se tuntuu. Kuulostaa liioittelulta, tiedän sen. Järjen tasolla tämä on minullekin överiä: olin pois viisi kuukautta, en viittä vuotta. Mutta ei kai tässä nyt järjen tasolla ajatellakaan.

Yrittäkää ymmärtää minua.

Yrittäkää ymmärtää, jos innostun tai ahdistun karkkihyllyllä, kun suklaalevyvaihtoehtoja onkin enemmän kuin kolme (check!). Yrittäkää ymmärtää, jos sanon kamwene, hodi, asante tai karibu (check!). Yrittäkää ymmärtää, jos moikkaan vastaantulijaa (mieli tekisi), jos unohdan miten omalla äidinkielelläni sanotaan asia x (check!).

Yrittäkää ymmärtää, jos olen ahdistunut (check!). Innostunut jostain tyhmästä asiasta (check!). Jos kerron rakkaista lapsistani, ja alan yhtäkkiä itkeä (en vielä). Jos puhun liikaa Tansaniasta, vaikka ketään ei kiinnosta (varmaan check, tosin kukaan ei sano suoraan). 

Mutta ei se haittaa, jos ette aina ymmärrä. En minäkään ymmärrä kaikkea. Mitään.

Mutta kyllä tämä kai kuitenkin tästä, jossain kohtaa.

-heli

Tajuamista odotellessa

Olen nyt aika pinnallisessa vaiheessa tätä sopeutumista. 

Olen kaupassa hämmentynyt: mikä toi on, en mä oo nähny tommosta ennen? Herranjumala täällä on paljon vaihtoehtoja! Oho vau, täällä toimii kortti! Ja täällä saa kuitin, tommosen tulostetun! 

Prismaan tai cittariin en ole vielä uskaltanut mennä.

Kotona pesen hampaita hämmentyneenä. "Siis voinko mä oikeesti vaan ottaa tota vettä tosta hanasta?" Ja voisin ihan tosissaan lopettaa sen suihkussa syljeskelemisen...

Voisin myös opetella olemaan tavoitettavissa. Olen aina ollut huono siinä, mutta nyt saatan pitää kännykän laukussa puoli päivää, ja illalla havahtua: "ei vitsi, pitäiskö mun kattoa onko joku kaivannu mua, täällähän kuitenki voi soittaa millon vaan..". Ja kun sitten avaan kännykkäni, huomaan katseeni hakeutuvan ensimmäisenä vasempaan yläkulmaan: montako palkkia verkkoa, voiko soittaa? Ja sitten innostun kun hoksaan, että siinä lukee viisi palkkia ja 3G. 

Kahvi maistuu kahville, maito on nestemäistä. Suihkussa tulee puhtaaksi. Ulkona on törkeän kylmä, olkoot vaan lämmin maaliskuu. 

Liikenne on tosi rauhallista. Facebook-videot voi avata, niitä ei tarvitse automaattisesti skipata. Netissä voi tehdä ihan mitä vaan, ei jää latausajoista kiinni. Kännykässä on netti, ja siihen voi ladata appseja.

Mutta toisaalta kotiin on yllättävän helppo palata: alan vain tehdä sitä mitä olen aina ennenkin tehnyt, sillä samalla tavalla. Valitan, jos suihkusta ei tulekaan kuumaa vettä, vaikka se olisikin lämmintä. Tai jos netti on hiukan hitaampi kuin supernopea. Olen nyt Suomessa, ja on niin helppo palata siihen suomalaiseen mentaliteettiin.

Tavallaan. 

Toisaalta minulla on pieni ahdistus koko ajan. Eikä se todellinen tajuaminen ole todellakaan vielä tullut: en ihan oikeasti tajua, että olen nyt täällä, enkä vain käymässä. En tajua, etten näe rakkaita lapsiani ehkä enää ikinä.

Tajuamista odotellessa.

-heli

Matkalla kotiin

Hehe, koska kaikkiahan tietenkin kiinnostaa lukea matkustusaikani vaihe vaiheelta, niin täällä se nyt on. Vähän oli tylsää koneessa, joo joo. Tämä on muuten sitten pitkä teksti, jota olen kirjoittanut jotain 23 tuntia. Sisältää randomselostusta siitä, mitä matkalla tapahtui, tajunnanvirtaa, sekavaa pohdintaa ja ties mitä kaikkea. Ehkä blogihistoriani pisin postaus, ja aiheena yksi lento... 

8.3.2014

Klo 1.56 (Tansanian aikaa)

Lentokentät on tosi väsyttäviä paikkoja. Tai sitten se on tämä kellonaika. Hotellihuoneessa ei väsyttänyt yhtään, kun netti toimi ja sanoin vielä viimeiset hyvästit tässä maassa, tällä kertaa Jennille. Mutta heti kun pääsin lentokentälle, iski väsymys. Note to self: Darissa pääsee passintarkastuksesta puolet nopeammin kuin kaikki muut mzungut, mikäli osaa edes tervehtiä ja vastata kysymykseen "unaenda Helsinki?" paikallisella kielellä...

Klo 2.12

Yksinmatkustamisen huono puoli: jos matkatavaroita on paljon (eli lentolaukku ja käsilaukku tässä vaiheessa), ei ole ketään, jolle tavarat voi jättää vessakäynnin tai kaupoissa kiertelyn ajaksi.

Klo 3.23

Okei, olen juossut vessassa tässä kohtaa varmaan pari-kolme kertaa. Jätetään tarkemmat kuvailut nyt väliin, mutta epäilen jotain ruokamyrkytystä. Nyt sitäpaitsi alkaa väsyttää ihan tosissaan. Näin kauempana pari suomalaista, en jaksanut mennä tervehtimään. Aika kuluu kuitenkin suht nopeasti ilmaisen wi-fin parissa.

Klo 3.40

Vä-syt-tää. Voisin nukkua, pää vaan tohon laukun päälle...

Klo 8.41

Oho, onpa kello jo paljon. Olen sentään siis koneessa, mutta nukkunut enemmän tai vähemmän koko matkan eli nelisen tuntia! Niice. On nälkä,  mutten oikein uskaltanut syödä aamupalaa. Ei mikään elämäni paras fiilis.

Klo 9.17

En kai oikein tajua vieläkään, että olen ihan tosissaan menossa kotiin. Ja että siellä kaikki on ihan samanlaista, kuin ennenkin. Vähemmän syksyistä ehkä joo, ja varmaan moni muukin juttu on uutta, mutta kaikki on suunnilleen kuitenkin samanlaista kuin ennen. Missäköhän vaiheessa oikeasti tajuan? Ehkä lentokoneesta ulos astuessa? Todennäköisemmin varmaan jotain viikon, parin, päästä.

Klo 9.39

Yritin muistella tätä lentoa toiseen suuntaan mennessä. Muistikuvat on jostain syystä tosi hämäriä. Muistan vain ihan pieniä välähdyksiä: Ellan vieressä istuneen kiukkuisen miehen. Niilin ja sen rannan kaupungit allamme pimeässä, pitkä kiemurteleva valojono. Melkein täysin vieraan ihmisen, jonka kanssa olin lähdössä maailman toiselle puolelle, en tosin muista yhtään, mitä puhuimme silloin, paitsi "älä häiritse mua kun mä rukoilen!". No hups. Muistan järjettömän väsymyksen kun pääsimme Tansaniaan, tunteen jolloin ei enää jaksanut olla onnellinen, pelätä tai ajatella mitään muutenkaan. 

En tiedä kuinka paljon tulen tästäkään lennosta muistamaan. Ehkä ainakin sen, että tämä oli ensimmäinen lentoni ikinä ihan yksin. Ehkä vieressäni istuvan turkkilaismiehen, joka nukkui koko matkan yhdessä ja samassa asennossa ja säpsähteli aina kun häiritsin häntä halutessani vessaan tai whatever. Tai ehkä jotain muuta, ehkä en mitään, tylsää täällä ainakin on.

Klo 10.28 

Luin vanhoja blogitekstejä. Ei hyvä idea. Itkettää.

Klo 10.47

Tajusin juuri, että kun seuraava koneeni laskeutuu olen Helsingissä. Sanokaa vaan tyhmäksi, mutta siis ihan oikeasti aika pelottava ajatus. Ja aika jännä. Ja tavallaan ihan kiva. Kai. Toivottavasti äitillä ja Annikalla on talvitakkini mukana....

Klo 12.21 (Turkin ja Suomen aikaa)

Lentokentän ihmispaljous ei ahdista, ei ainakaan kovin paljon. Tässä portilla ahdistaa muuten vaan, suomalaisten määrä lähinnä. Toisaalta tämä on lentokenttä, olen lentokentällä muutenkin jossain välitilassa, matkalla jostain jonnekin. Lentokenttää ei lasketa, siellä on aina porukkaa. En ole muuten koskaan ennen juonut yksin kahvia lentokentällä. Tai jos olenkin, olen vain odottanut jotakuta. 

Klo 15.08

Lento lähti melkein tunnin myöhässä. Ympäri terminaalia ja myöhemmin konetta kuului mutinaa: "no miksei tää jo lähde?", tai "mä en jaksais yhtään odottaa enää", suomeksi tietenkin. 

"Haraka haraka haina baraka", eli "kiireellä ei ole siunausta", sanovat tansanialaiset. Mikä kiire tässä on, ja vaikka olisikin, auttaako siitä valittaminen todella, saako koneen lähtemään nopeammin jupisemalla? Se lähtee sitten kun on sen aika.

Klo 15.47

Kuuntelen biisejä, jotka olisivat Tansania-soundtrackillani, jos minulla olisi sellainen. Aika harvinaisen haikea fiilis kyllä. Taistelen kyyneleitä vastaan, ettei viereisen penkin symppis intialaismummo hämmenny. On kyllä pakko lopettaa noiden kuvien katselu... Time to destination 2:13, jos pidän silmät kiinni, voin kuvitella olevani vain dalladallassa. Paitsi että täältä puuttuu tungos, kanat ja hienhaju.

Klo 17.02

Tässä alkaa kyllä itse kullakin olla sellainen olo, että haluaisi vain kotiin. Tai pois tästä lentävästä metallihökötyksestä, nukkumaan johonkin missä niska ei särje. Mutta ei ole enää pitkä matka, enää on jäljellä 0:58 , onneksi äiti ja annika tulevat vastaan ettei tarvitse jollain bussilla tai junalla mennä Raisioon.

Klo 18.05

Kyllä huomaa että ollaan Suomessa. Kylmä!

Klo 23.00

Olen kotona. Puhtaampana kuin piiiitkään aikaan. Olen myös nähnyt pitkästä aikaa sukulaisia. Huomenna on kavereiden vuoro. 

Vaikka en olisi halunnut vielä lähteä, olen kuitenkin nyt aika onnellinen.

-heli

Ahdistusta Darissa

Tänään aamulla herättiin siellä meidän B&Bssä, ilmastoidussa huoneessa. Mentiin aamupalalle, henkilökunta puhui englantia. Soitettiin luottotaksin kaverille, joka puhui englantia. Saimme kyydin Slipwaylle, turistien shoppailupaikkaan. Joka kojulta kuuluu "welcome" tai "have a look inside", ei "karibu kuangalia". On kuumaa, kosteaa. 

Ahdistaa. Ei se lämpö, vaan se turismi. Ajattelen, miten ihmiset, jotka ovat maassa vain kaksi viikkoa, näkevät vain tämän. Ehkä pari luonnonpuistoa päälle. Eikä tämä ole aito Tansania. Ja tämän verran minäkin turistimatkalla näen.

Minua ahdistaa valkonaamojen määrä. Nytkin istun ravintolassa, jossa on varmaan kolmekymmentä mzungua. Ja tiedän, että yleensä nauttisin tästä hetkestä: ihanaa ruokaa ihanassa ravintolassa meren rannalla. Aurinko paistaa, on lämmin mutta ei liian. Ja nautinkin, mutta nyt en voi mitään sille, että pieni ahdistus kalvaa kuitenkin

Kävimme ruokakaupassa, jossa oli ilmastointi. Se oli isoin kauppa, jonka olen nähnyt viiteen kuukauteen, kokoa ehkä sellaisen ison siwan verran. Mutta olisittepa nähneet ne valikoimat! Siellä oli varmaan kymmentä eri jäätelöä, ja karkkiakin ainakin neljällä pikkuhyllyllä! Se oli tavallaan hieno fiilis, jos haluan ostaa kindermunan, voin tehdä sen. Mutta ahdisti, silti. Ja taas se ajatus siitä, että tämä on valkonaamoja varten, ja turisti näkee vain tämän. 

Ehkä tekee hyvää tämä asteittainen siirtymä Iringan ja Darin kautta Suomeen... 

-heli

Minipostaus Darista

No joo. Nyt ei ole oikeasti minkään tason inspiraatiota kirjoittaa, mutta laitetaan nyt kuitenkin pientä päivitystä ennen kuin Facebook ihan tukkeutuu niistä "no pääsitkö turvallisesti Dariin?"-viesteistä.

Eli kyllä. Olen tänään istunut bussissa jotain yhdeksän tuntia. Pelännyt, mutta kuski ei onneksi ajanut ihan hulluna. Satoi kyllä vähän, mutta noh. Käyttänyt ällöttäviä reikä lattiassa- vessoja parikin kertaa matkalla. Ostanut ranskalaisia ja kananpalan joltain pysähdyspaikalla. Ja nyt ollaan jossain random B&B-paikassa Darin keskustassa, ihan kiva tämä oikeasti on. Vähän epämääräisellä alueella ehkä, mutta portilla oli vartija, huoneen ovi menee lukkoon, suihkusta tulee lämmintä vettä. 

Eli kyllä, allt e bra. Huomenna tehdään jotain, ja lauantai-aamulla sitten kohti Suomea. 

Tämä oli nyt kyllä minipostauksen minipostaus, mutta ihan sama :D

-heli

Sekopäistä

"Mä en kyllä uskaltais lähteä yksin Tansaniaan!" -minä (4/13)

"Mä lähen sitte Tansaniaan, vaikka yksin!" -minä (7/13)

Ja siitä se sitten lähti. 

Oikeasti olen ollut yksin tällä matkalla yhteensä ehkä pari viikkoa, koska minulla kävi harvinaisen hyvä tuuri. Mutta olin kuitenkin valmis lähtemään toiselle puolelle maailmaa yksin. Oikeastaan olen aika ylpeä itsestäni, kun uskalsin tehdä sen.

Olen saanut monta ihmistä järkyttymään, yllättymään ja huvittumaan, kun olen kertonut minkä ikäinen olen. Yhdeksäntoista. Viime kevään ylioppilas. En ole vielä muuttanut ensimmäiseen omaan asuntoon.

Ja silti lähdin yksin Afrikkaan. Ja vaikka se aluksi jännitti, pelottikin, en ole todellakaan katunut mitään sekuntiakaan. Ensimmäisestä Tansaniassa viime lokakuussa vietetystä päivästä lähtien on tuntunut siltä, että näin tämän kuuluikin mennä. Että kaikki on juuri oikein, että en koskaan edes lähtenyt täältä pois.

Ja kuten jo edellisessä postauksessa sanoin, olen saanut tältä reissulta todella paljon. Olen saanut unohtumattomia muistoja, uusia näkökulmia elämään ja olen oppinut paljon, itsestänikin. Mikä nyt sinänsä oli odotettavissakin.

Mutta olen saanut yllättäviäkin juttuja. Vai kuka muka olisi arvannut, että lähtemällä Tansaniaan voi saada monta edes suunnilleen omanikäistä (10 vuoden ikäerokin on vielä suunnilleen..) suomalaista ystävää tai kaveria? Että lähtemällä nettitutun (okei oltiin me puhelimessa puhuttu) kanssa maailman toiselle puolelle voikin saada yllättävän paljon? Tai että Tansaniassa ylipäätään hengailee näin paljon nuoria suomalaisia? Tässäkin kävi tosin tuuri, että he kaikki (ja moni vanhempikin suomalainen) ovat niin ihania. Tutuille vaan terkkuja!

Tässä postauksessa ei nyt ole päätä eikä häntää, mutta ei se mitään, ei ole minun elämässänikään juuri nyt. Minulla ei ole Suomessa oikeastaan mitään, täällä minulla on paljon, mutta Suomessa kuitenkin on perhe ja ystävät, joita on kiva taas pitkästä aikaa nähdä. Pääni on ihan sekaisin kaikesta, mitä olen täällä tehnyt, nähnyt ja kokenut, enkä osaa kunnolla ajatella tätä aikaa koko aisuutena. Ehkä sitten Suomessa kun saan ajatukset oikeille raiteilleen. Ehkä ensi viikolla, ehkä myöhemmin.

-heli

Ps. Huomenaamulla siis suuntaan kohti Daria Jennin kanssa. Pitäkää peukkuja ettei sada, matka on 500km, osin vuoristotietä ja bussi ajaa varmaan taas ihan järjettömän lujaa..Darissa meidän hotellissa pitäisi olla jonkinlainen nettiyhteys, mutta koska tämä on Tansania, ei siitä voi olla varma. Koitan kuitenkin saada teille jotain pientä päivitystä Darista, tai ainakin sitten Suomesta!

Olipa kerran unelma

Olipa kerran unelma. Unelma, joka minulla on ollut aina, aikaa ennen sen epämääräisintä muotoa en edes pysty muistamaan.

"Joskus vielä lähden Afrikkaan auttamaan köyhiä", ajattelin joskus pienenä. Miksi, sitä en tiedä. Kai se tuli jostain syvältä sisältä.

Unelma alkoi saada selkeämpiä muotoja. Ilembulaan, orpolapsia hoitamaan, keväällä 2013. Varmaan melkein viisitoista vuotta ajatuksen ensimmäisistä alkuhetkistä. Unelma toteutui.

Luulisi, että kun unelma toteutuu, se lähtee pois, väistyy jonkin toisen unelman tieltä. Ei, se vain muutti muotoaan. Tuli uusi unelma, joka oikeastaan oli se sama unelma hiukan muunneltuna: Ilembulaan ja Mufindiin, orpolapsia hoitamaan, viisi kuukautta alkaen lokakuusta 2013.

Ja unelma toteutui. Taas.

Matka on vielä hiukan kesken, mutta voin silti jo nyt sanoa niin. Olen ollut matkalla nyt yli neljä kuukautta, ja takana on jo nyt paljon huikeita juttuja. On uusia ystäviä, kavereita ja tuttuja, suurin osa aivan ihania. On kokemuksia, joita en ikinä olisi uskonut saavani. On paljon rakkaita lapsia, joiden jättäminen tähän maahan on ollut todella raskasta.

Täällä olen kokenut paljon. On ollut naurua, itkua, uusia opittuja asioita, niin minulla kuin lapsillakin. On ollut bedbugs, hyttysiä, hämähäkkejä, kirppuja ja kuolemaa. Viini-iltoja, luksusdinnereitä, riisiä ja papukastiketta. Rankkoja kokemuksia, aliravittuja lapsia ja köyhiä ihmisiä rikkinäisissä vaatteissaan. On ollut suunnatonta rakkautta pieniä ihmisiä kohtaan, on ollut todella raastavia hyvästien hetkiä. Hymyjä työn lomassa, iloisia tervehdyksiä aikaisin aamulla, lasten kikatusta ja hysteeristä huutoa. 

Olen itsekin oppinut jotain, itsestäni, muista ja elämästä. Tiedän ehkä vähän paremmin kuka minä olen, mitä minä haluan ja mikä tässä elämässä on tärkeää juuri minulle.

Ja entäs sitten se sydämeni? Se, jota lähdin hakemaan takaisin Tansaniasta? 

Se jää tänne. Voin yrittää joskus tulla hakemaan sen pois, mutta se tuskin onnistuu. Mutta kyllä minä tänne takaisin tulen, vielä joskus. 

-heli

Ps. No nyt näitä postauksia tulee ihan tosissaan tiuhaan tahtiin, mutta kun kerrankin on netti, joka toimii. Tämä oli kuitenkin viimeinen valmiiksi kirjoitettu postaus! Kolmessa edellisessä postauksessa taisin unohtaa mainita Mufindin lastenkylän kakkostalon uusimmasta lapsesta. Pienen pojan Yohanan äiti kuoli synnytykseen 1.3, ja muutamaa tuntia myöhemmin Yohanan täti toi lapsen orpokotiin. Yohana on iso (no Tansanian mittakaavassa oikeasti iso vastasyntynyt, 3,5kg) ja terve vauva, joten vaikka lapsi joutuikin heti elämänsä alussa eroon äidistään, on elämälle kuitenkin suhteellisen hyvät edellytykset.

Ja sitten vähemmän kivat uutiset Igoda Children's villagesta: 12-vuotias AIDSia ja tuberkuloosia sairastava todella sairaalloinen Nache oli ainakin minun viimeisinä Mufindin-päivinäni korkeassa kuumeessa, yski ja oksensi. Nache on mukava ja älykäs poika, mutta todella heikko ja sairas, eikä ole koskaan aloittanut koulua, koska ei jaksaisi kävellä sinne. Nache viettää päivät päiväkodissa itseään puolet nuorempien lasten kanssa, ja ehkä siksi vaikuttaa hiukan masentuneelta. Nyt en ole kuullut uusimpia uutisia Nachesta, mutta pidetään peukkuja että Nache vielä paranee, vaikka tässä kyllä voi käydä huonostikin!

Kurkistus Helin ja Karon keskusteluihin

Olen yrittänyt sisäistää, mihin olen tulossa takaisin. Tässä yhtenä päivänä Mufindin-kodissamme aloimme Karon kanssa pohtia, että mitä kaikkea siellä Suomessa oikein onkaan, ja innostuimme ihan oikeasti:

"Kelaa et suihkussa voi säätää sitä lämpötilaa yhdestä nupista!"

"Joo ja siis et lämmintä vettä tulee, aina!"

"Ja vettä ylipäätään tulee!"

"Ja se suihku toimii, siis tieksä se juttu siellä ylhäällä mistä vesi tulee!"

"Joo ja sit on sauna!"

"Ja pesukone!"

---

"Mieti et Suomessa on juttuja mitä ees Neemassa ja Iringassa ei oo"

"Nii ja Neemassa kuitenki on kaikki luksuselämän elementit! Mieti nyt, lämmin suihku, sähkö, telkkari, netti ja ruokaa!"

"Joo ja Iringassa on kauppoja! Mieti sit Suomessa, ku voi ostaa mitä vaan, millon vaan!"

"Nii, jos vaikka alkaa tekee aamukolmelta mieli suklaata ni sitä voi vaan käydä ostamassa ABCltä!"

"Niinpä! Ja kaupasta saa niinku oikeesti siis ihan kaikkea!"

---

"Ja sit sähköä on koko ajan!"

"Jep, ei tarvi miettiä et millon voi ladata kännykän!"

"Ja siihen kännykkään voi puhua talossa sisällä!"

"Ja voi vaikka kävellä ympäriinsä ku puhuu!"

"Voi puhua maratonpuheluita ilman et creditit loppuu kesken kaiken!"

"Ja kuulee koko ajan mitä toinen sanoo ja se toinen kuulee myös kaiken!"

---

"Siis muistaksä, et on olemassa semmosia isoja rakennuksia, isompia ku Neema, missä on niinku monta kauppaa sisällä!"

"Ja koska sä oot viimeks nähny sellasen kaupan, mihin niinku astutaan sisälle, ja siellä myydään vaatteita? Siis vaatekauppa?"

"Öö oota mä mietin... Marraskuun lopussa Njombessa oli yks!"

---

"Ja nettiinki voi päästä enemmän ku kerran tai pari viikossa!"

"Ja se toimii! Ja kaikki sivut saa auki, nettipankin, blogin ja sähköpostinkin!"

"Nii, heti ekalla yrityksellä! Ja se on vielä nopeekin!"

---

No joo, myönnän että me jopa ehkä hiukan saatoimme liioitella, kyllä me nyt oikeasti vielä muistamme mikä on ostoskeskus, vaikka pelkästään Prisman ajatteleminen saa juuri nyt pään ihan pyörälle, kun miettii kaikkia niitä ihmisiä, tavaroita ja valinnanmahdollisuuksia. Mutta ihan oikeasti kävimme nämä keskustelut innostuneesti, sellaisella "vau ja oikeesti sellanenkin on mahdollista!"-äänensävyllä. Ilmeisesti neljä ja puoli kuukautta riittää oikein hyvin kaikenlaisten juttujen unohtamiseen!

Mehän elämme oikeasti täälläkin paikallisten mittapuiden mukaan luksuselämää: meillä on ikkunalasit, ovi, lattia, eikä talo ole tehty savesta. Meillä on katto, joka ei vuoda kuin yhdestä kohtaa rankkasateella. Meillä on sähköä kolme-neljä kertaa päivässä, meillä on mahdollisuus juoksevaan veteen, vaikkei se aina toimikaan. Meillä on ruokana jotain muuta kuin ugalia/riisiä ja papuja (vaikka on niitäkin joskus), eikä meidän tarvitse edes itse tehdä sitä ruokaa. Mutta ei tämä meidän länsimaisten mittariemme mukaan kuitenkaan mitään luksuselämää ole, kaukana siitä.

Mutta ehkä on ihan hyvä havahtua siihen, etteä luksukseen ei tarvita viiden tähden hotelleja tai shamppanjaa, koska se oma elämä siellä Suomessa kuitenkin on aika luksusta.

-Heli ja Karo

Ps. Loppukevennys: "mun pitää nyppiä kalmakurvat ku mennään ihmisten ilmoille" -Karo

Ps2. Näitä postauksia oli valmiina tai melkein valmiina neljä kun tulin Iringaan, joten näitä tulee nyt aika tiuhaan tahtiin. Huomenna varmaan luvassa vielä ainakin yksi, ja älkää missatko äskeistä HBC-postausta, vaikka tämä tuleekin heti perään!

Hyvästi

"'cause you'll be in my heart,

 yes, you'll be in my heart, 

from this day on, 

now and forever more."

(Phil Collins: you'll be in my heart)

No nyt se on sitten tehty. Hyvästit on jätetty.

Olen jo jättänyt tässä maassa hyvästit niin monelle, itkenyt niin monet kyyneleet vain luopumisen tuskasta. Ja nyt olen siinä pisteessä taas, toistaiseksi viimeistä kertaa Tansaniassa.

Aamulla kävin läpi kakkostalon kaikki lapset. Gail tulkkasi, kertoi lapsille että lähden. Mussa juoksi suoraan syliin, halaamaan. Halasin yksitellen kaikki lapset, pussasin, kerroin että rakastan. Viimeisenä pieni rakkaani Loveness, jonka lopuksi jätin Gailin syliin, itkien. Kun kävelin ovesta ulos, takaani kuului vauvani itku, ja kun vilkutin viimeisen kerran, hän katsoi minua kuin sanoen "älä jätä minua". Tai sitten vain kuvittelin, mutta pahaltahan se tuntui silti. Minä rakastan ihan jokaista kakkostalon lasta, ja varsinkin Lovenessia. Onneksi Amari on luvannut pitää huolta pikkuisestani, ja Jenny lupasi lähettää kuvia. 

Gailille en voinut sanoa mitään, kun halasimme. Vaikka emme edes olleet erityisen läheisiä, mutta halasimme toki siis kakkostalolla... Mollyn ja Marthan hyvästely meni vähän helpommin, mutta olen meinannut tänään alkaa itkeä ihan tyhmistä jutuista hyvästien jälkeenkin. Ja The Finnish Mafia eli Karo ja Leena on vielä hyvästelemättä, olemme kaikki kolme nyt Iringassa.

Hyppäsimme aamulla siis taksikuski Selen autoon, ja hän heitti meidät Mafingan luterilaiseen orpokotiin. Tutustuimme paikkaan ja tapasimme alle kouluikäiset lapset isompien ollessa koulussa, yhteensä lapsia on 36. Paikka oli tosi kivan oloinen, lapsilla siistit ja puhtaat vaatteet, johtaja mama Mzeze (miten ikinä kirjoitetaankaan) on superihana ja puhuu loistavaa englantia ja lapset vaikuttavat pikavisiitin perusteella onnellisilta. Siellä tapasimme Leenan, ja jatkoimme Leenan kyydillä kohti Iringaa. Kävimme kreikkalaisella klubilla syömässä ihanaa ruokaa ja elämä hymyilee, vaikka minua vähän itkettääkin.

-heli

Ps. Muistatteko, kun kerroin "sekavassa avautumispostauksessa", miten aloin yhtenä päivänä itkeä kun tajusin miten paljon Lovenessia tulee ikävä? Sen itkun laukaisi Spotify-playlistilta soinut biisi, jota tämän postauksen alussa siteerasin. En varmaan voi enää ikinä kuunnella tuota biisiä ajattelematta pientä Lovenessia!

Uutisista iltaa

Muutamassa kuukaudessa ei ihmisen elämä paljoa muutu. Maailmassa ehtii tapahtua vaikka mitä, mutta kokonaisuudessa se kuitenkin on hyvin lyhyt aika. Mutta kun on poissa omasta normaalielämästään sen muutaman kuukauden, putoaa kärryiltä helposti, varsinkin kun ei paljon muusta maailmastakaan kuule, netti on hidas eikä lehtiä tai telkkaria ole. 

Olen ollut nyt aika tarkkaan neljä kuukautta ilman kunnollista tietoa maailmalla tapahtuvista jutuista. On minulla ilta-sanomien mobiilisovellus, jonka uutiset saan päivitettyä ehkä kerran viikossa nykyään, joten aika monta uutista menee ohi, ja muutenkin Ilta-Sanomien juttujen uutisarvo on usein aika nolla. Kyllä minä nyt sentään sen tiedän, että Schumacher on (tai ainakin oli?) koomassa, ja oikeasti ei varmaankaan ikinä tule palautumaan ennalleen (tuota loppua en kyllä lukenut uutisista, se oli meidän omaa spekulaatiota). Joskus olen saattanut kuulla eri ihmisiltä juttuja, jotka eivät olekaan ihan pitäneet paikkaansa (vai mitä, että Sansibar ei oikeasti ole itsenäistynyt? Melkein uskoin tähän "uutiseen" hetken aikaa, ja Maria oli aivan järkyttynyt kun hänelle selvisi ettei se ollutkaan Johanna Tukiainen joka kuoli...) ja silloin tällöin kuullut jotain hesarin tai CNN:n uutisia luettuna jonkun muun läppäriltä, mutta aika uutispimennossa olen ollut, puhumattakaan esimerkiksi uusista hittibiiseistä tai muoti-ilmiöistä...

Kun lähdin Suomesta lokakuussa, alkoi olla ensimmäiset viileämmät kelit syyskuun kesäisten säiden jälkeen. Lehdet alkoivat putoilla puista, lumesta nyt ei ollut vielä tietoakaan, ja taisinkohan kerran käyttää talvitakkia, kun lämpötila putosi ehkä johonkin kymmeneen asteeseen. Ei siis vielä ollut talvi, ei lähellekään.

Uutisissa puhuttiin Salosta penkiltä löytyneestä vauvasta, jonka äidistä ei vielä silloin ollut mitään tietoa, kun minun lentoni lähti Helsinki-Vantaalta. Sini Saarela oli tutkimusvankeudessa Venäjällä, Greenpeace järjesti mielenosoituksia. Heidi Hautala erosi ministerinvirastaan, ja puhuttiin Stockmannin ja erään isän välisestä ilmapalloriidasta hulluilla päivillä.

Muistaako tällaisia juttuja edes enää kukaan?

Radiossa soivat repeatilla Aviciin wake me up, joka ei nyt enää ollut kyllä mikään uusi biisi, sekä uudet hitit Katy Perryn Roar, Robinin Boom Kah ja Jenni Vartiaisen junat ja naiset, ja edelleen taidettiin jaksaa baareissa ja radiokanavilla pohtia, mitä se kettu nyt oikein sanokaan. Täällä kun meitä on ollut muutamakin pimennossa elänyt suomalainen, on tästä "what does the fox say"-hommasta saatu aikaan aika paljon huonoa läppää, kun täällä kuitenkin on tämä Fox Lodge ja sen omistajapariskunta, mr. ja mrs. Fox...

Telkkarissa julkkis-BB oli lähtöni aikaan juuri loppunut (kuulemma, katsoiko joku sitä oikeesti? ), vain elämää-sarjasta tullut kaksi jaksoa ja se jaksoi vielä pysyä keskustelunaiheena edes jossain määrin. Salkkareissa Pepin vauva oli juuri syntynyt. Todennäköisesti näissä telkkarijutuissa kyllä olen vielä vähän enemmän hukassa kuin kaikessa muussa, koska en Suomessakaan telkkaria pahemmin katso...

Mutta mistä nykyään puhutaan? Mitä biisejä kuunnellaan? Mitä sellaista on pinnalla, josta syksyllä ei oltu vielä kuultukaan? Sivistäkää minua!

-heli

Sekava avautumispostaus

Nyt kirjoitan jostain syystä tosi paljon tällaisia avautumispostauksia siitä, miten kotiin ei ole ikävä ja tänne on melkein jo nyt ikävä, mutta ihan sama. Varoitin nyt tässä vaiheessa mikä on tekstin aihe (tai ainakin 4/5 siitä), eli saa skipata jos supersekava avautumispostaus ei kiinnosta! :)

Yhtenä päivänä aloin melkein itkeä (tai okei, se ehkä lasketaan jo itkemiseksi...) kun olin Lovenessin kanssa täällä meillä kotona, ja tajusin että minulla on aikaa kaksi viikkoa ja miten iso ikävä sitä pientä tyttöä ihan oikeasti tulee. Loveness on ihan oikeasti kehittynyt ihan mielettömän paljon todella lyhyessä ajassa, ja kasvukäyrä menee suoraan ylöspäin tällä hetkellä, ja Love näyttää paaaaaaaljon terveemmältä nykyään! Ja minä rakastan häntä, ja hän mitä ilmeisimmin minua, päätellen siitä leveästä hymystä joka pienille kasvoille syttyyy kun haen hänet aamulla sängystä ja siitä, ettei pahan paikan tullen kelpaa oikein kenenkään muun syli. Miten minä voin jättää sen pienen, joka luottaa minuun eniten tässä maailmassa, ja jota minä rakastan? 

No joo. Sitten mietin, että miksi tänne tulee ikävä, mutta kotiin ei. Okei, se on aika ilmeistä, että olen ollut tässä maassa kuitenkin jo niin kauan, että tästä on tullut tärkeä paikka ja olen tottunut olemaan täällä. Tiedän, etten lähde tästä maasta viimeistä kertaa, mutta silti: olen jo joutunut ja joudun vielä hyvästelemään paljon ihania ihmisiä ja rakkaita lapsia, monet näin ja näen varmasti viimeistä kertaa ikinä. Ja se sattuu.

Mutta kaikella logiikalla kotiin pitäisi silti olla ikävä. Ja noh, kyllähän niitä rakkaita ihmisiä onkin, mutta ei silti edes niin paljon kuin Ilembulan tai Mufindin orpolapsia ja varsinkin  Lovenessia on jo nyt. Miksei? Päädyin siihen tulokseen että a) minulla ei ole kotona mitään, minkä takia minun tarvitsisi mennä takaisin, ja b) ne ihmiset ovat itsestäänselvyys. Eihän niin saisi ajatella, että kukaan on itsestäänselvyys, mutta kun minun ei tarvitse pelätä, etten enää koskaan näkisi perhettäni tai ystäviäni, jos olen hetken tai vähän pidemmänkin hetken poissa. Mutta näistä ihmisistä monet menetän lopullisesti. Ja vaikka joskus viiden tai kymmenen tai viidentoista vuoden päästä tulisinkin tänne katsomaan, miten Lovenessilla menee, ei hän minua muistaisi. Onneksi.

Tulee sekava postaus mutta ei itseasiassa kiinnosta kauheasti. Ja nyt kun siitä kuitenkin tuli jo sekava, niin jatkan vielä vähän. Mietin yhtenä iltana, voisinko oikeasti asua Tansaniassa pitempään, vaikka kolme vuotta, enkä keksinyt yhtään hyvää syytä miksen voisi, mikäli elämäntilanteeni Suomessa antaisi periksi. Jaa miksi sitten asuisin? No siis, kaksi vuotta pitäisi asua Tansaniassa, jotta voisi adoptoida lapsen täältä..... :) mutta sitä nyt on onneksi vielä aikaa pohtia :)!

No joo, sitten asiaan. Torstaina oltiin tosiaan home based care ajelulla aamusta iltaan. Oli taas ihan supermielenkiintoista, tapasimme muutaman ihmisen, joiden kaikella todennäköisyydellä pitäisi olla jo kuolleita, monta hiv-positiivista ja ties mitä, ja kävimme sanomassa "pole" Bennettin sukulaisille, sen syöpäpotilaan, joka oli yhdeksän lapsen isä ja Susanin sydämenasia, ja joka kuoli muutama päivä sitten. Itseasiassa niistä HBC-ajeluista voisi tehdä ihan erikseen postauksenkin jossain vaiheessa, kun olen ollut nyt mukana yhteensä kuitenkin jo kolme kertaa. Pääsen varmaan ensi viikolla vielä viimeisen kerran mukaan, eli ehkä julkaisen sen jälkeen postauksen aiheesta! 

Pääsen muuten nykyään nettiin varmaan vain kerran viikossa, eli lauantaisin, eli ensi lauantaina, koska sitten olenkin jo kohta matkalla kotiin. Ja sitäpaitsi en välttämättä edes tule ensi lauantaina farmille, jos en halua pitää vapaapäivää. Uskon nimittäin, etten ehkä pidä, koska haluan viettää Lovenessin kanssa jokaisen mahdollisen minuutin, enkä jaksa kyllä taas kantaa sitä lasta tänne ylös! Olipa selvästi ilmaistu tämäkin asia...

-heli

Ps. Ja sitten tiedoksi niille joita kiinnostaa ja myös niille, joita ei kiinnosta. Lähden täältä 3.3. Ensin taksilla kohti Mafingaa ja siitä Leenan kyydillä Iringaan. Karo tulee mukaan, ja vietämme yhdessä pari päivää Iringassa, kunnes Karo lähtee keskiviikkona takaisin mufindiin ja olen Iringassa vielä yhden yön yksin. Sitten 6.3. Jenni tulee bussilla Njombesta, ja hyppään kyytiin Iringasta ja jatkamme matkaa Dariin (jenni menee vastaan kaveriaan joka tulee Suomesta kaksi päivää lähtöni jälkeen). Siellä vietän puolitoista yötä, ja 8.3 aamuyöllä onkin aika sanoa hyvästit Tansanialle, Suomessa olen alkuillasta.

Pikapäivitys (taas)

Julkaisin eilen pitkän postauksen aiheesta "asioita joita Suomesta tulee ikävä". Kerroin että eniten ikävä on täydellistä puhtauden tunnetta ja nukkumista ilman bedbugeja ja kirppuja, ja että on minulla myös first world problems, eli kaipaan myös hyvää ruokaa, puhelimessa puhumista niin että kumpikin kuulee mitä toinen sanoo ja mahdollisuutta ostaa mitä vain milloin vain. Mutta yllätysyllätys se postaus ei koskaan näköjään julkaistunutkaan, ja tänään aamulla poistin sen luonnoksen joten no can do. Kerroin myös että asha tuli tänne eilen, ihanaa! Ja sen, että jostain syystä en saa vastattua blogin kommentteihin, mutta luen kyllä ne kaikki, ja on ihanaa että jaksatte kommentoida!

Laitan nyt kuitenkin megalyhyen minipäivityksen, koska seuraavasta nettikerrasta ei taas ole tietoa... Eli siis. Tänne ei kuulu mitään kovin ihmeellistä. Päivät vietän Lovenessin kanssa kuten yleensä, illat vauvatalolla. Love edistyy koko ajan hienosti! Torstaina menen koko päiväksi home based care- ajelulle, kerron siitä sitten sen jälkeen!

Eilen käytiin myös Lodgella syömässä ihanaa ruokaa, oujee! Ja ihan oikeesti, jäljellä jotain kaks viikkoa Mufindissa, ja kolmen viikon päästä olen jo kotona, apua!

-heli

Koko maailmaa ei voi pelastaa, yhden ihmisen voi... yrittää pelastaa

Albiinotyttö Zulean tilanteesta olen saanut muutamia kyselyitä, mutta en ole halunnut kertoa mitään ennen kuin tiedän itse, missä mennään. Oikeasti en oikein tiedä vieläkään, mutta noh…

Kun lähdin Ilembulasta, tilanne oli se, että Mbeyasta odotettiin tuloksia, onko haavassa syöpää vai ei, ja Zulea oli juuri päässyt, tai lähinnä kai vain lähtenyt, kotiin äitinsä kanssa, mutta oli kuitenkin sovittu, että hän tulee takaisin kuun lopussa, kun daktari Koshuma tulee Iringasta Ilembulaan.

Kuun loppu tuli ja meni, samoin Koshuma, mutta Rüdilta kuulin, ettei Zuleaa enää Ilembulassa näkynyt. En tiedä, miksei. Ehkä kyse oli siitä, ettei perhe ihan kunnolla ymmärrä, että heitä varten on iso kasa valkonaamojen rahaa, jolla heidän lapsensa voidaan hoitaa, ja jollei hoideta, lapsi kuolee? Vai onko kyse ehkä siitä, ettei perheen äiti voi viettää pitkiä aikoja sairaalassa, koska peltotyöt on pakko tehdä, jotta perhe saadaan ruokittua loppuvuonna? Tai ehkä heillä ei ollut rahaa tulla bussilla kotikylästään Ilembulaan? Mahdollisia syitä on paljon, ja jotkut niistä ovat sellaisia, että meidän valkonaamojen on todella vaikea ymmärtää. Tai kyllä ainakin minun on vaikea kuvitella tilanne, jossa maissinistutus menisi lapseni hengen edelle, mutta toisaalta jos loppuperheeni henki riippuisi siitä maissipellosta… En siis tiedä, mikä todellinen syy on, mutta ainahan voi spekuloida ja yrittää ymmärtää.

Oli miten oli, eihän ketään voi väkisin hoitaa. Tässä kohtaa tuli vähän sellainen ”pole”-fiilis: eihän se Zulean vika ole, että hänen vanhempansa päättävät ottaa hänet pois sairaalasta, oli syy mikä hyvänsä. Ajattelin että noh, voi olla että nyt sitten Zulean hoito jää tähän, lapsi kuolee ja me mzungut opimme jotain kulttuurieroista, ihmisistä ja elämästä ylipäätään.

Anyway, Mbeyassa näytepala oli tutkittu, mutta tulostahan ei – yllätys yllätys- voitu toimittaa sairaalalle ennen kuin sairaala maksaa siitä. Tämä oli olevinaan jokin ongelma, mutta siihen sanoin vain, että meillä ihan oikeasti on edelleen yli miljoona shillinkiä tämän tytön hoitoa varten, joten yhdestä pikku maksusta tämä homma ei kyllä ihan varmasti nyt jää kiinni. Mutta siltikään minulle asti ei koskaan ole kantautunut, mikä se tulos nyt sitten oli.

Nyt Leena on viikon Ilembulassa (tulee takaisin lauantaina) ja yrittää siellä selvittää näytepalan tuloksen ja, mikäli se on hyvä, voidaanko Zulea järjestää jotenkin vielä takaisin Ilembulaan hoidettavaksi. Onneksi Leenan organisointikyky on kuitenkin hiukan eri luokkaa kuin tansanialaisten, joten toivotaan että hän saa homman jotenkin järkätyksi.

Tämä on minulle henkilökohtaisesti aika kova paikka. Tämä oli mielestäni mahtava projekti, Zulea aivan ihana tyttö, ja ihan oikeasti uskoin ja toivoin, että voisimme saada yhdessä aikaan jotain merkityksellistä yhden ihmisen ja perheen elämässä. Olen tosi surullinen ja vihainenkin tästä tilanteesta, varsinkin kun omat käteni ovat niin sidotut: ei ole minusta kiinni, mikä näytteen tulos on, koska Koshuma tulee seuraavan kerran, tuovatko Zulean vanhemmat lapsensa takaisin Ilembulaan ja jos tuovat, saadaanko haava ajoissa hoidettua viivytyksestä huolimatta. En edes ole Ilembulassa, en puhu swahilia kovinkaan paljon enkä tiedä missä Zulea asuu, ja sitä paitsi oma aikani tässä maassa alkaa lähestyä loppuaan, aikaa jäljellä noin kolme viikkoa.
Mutta nyt ei todellakaan saa antaa periksi, ei niin kauan kuin toivoa on vähääkään jäljellä.

Ja sitä vielä on!

-Heli

ps. joo, olen ollut tosi huonosti netin äärellä. Tästä eteenpäin Jennyn ja Geoffin netti toimii iltaisin 21-23, mutta sinne pitää varata aika tunniksi kerrallaan ja siellä voi käyttää vain heidän koneitaan (eli en pysty käyttämään facetimea), joten uskon että todennäköisesti aion käydä ehkä keskiviikkoiltaisin (mikäli saan ajan varattua) kello 21-22 (eli Suomen aikaa 20-21) siellä netissä, ja lauantaisin, kun minulla on vapaapäivä, kävellä ylös farmille, jolloin siis hyvällä tuurilla on se facetimemahdollisuus!

Neljän viikon ahdistus

Ellalle iski aikoinaan "kolmen ja puolen viikon paniikki", tuntuu että siitäkin olisi jo ikuisuus. Ja toisaalta muistan sen päivän kuin eilisen ja siitä tuntuu olevan vain hetki. Mutta siitä on reilu kaksi kuukautta. 

Minulla on tätä matkaa jäljellä tasan kuukausi. Kuukausi on teoriassa pitkä aika, käytännössä yksi silmänräpäys. Ja minulle on varmaan iskenyt joku "viimeisen kuukauden paniikki". 

Tai ehkä paniikki on väärä sana. Ahdistus voisi olla parempi.

Olen alkanut päästää irti Ilembulasta. Tai en päästää irti, mutta ymmärtää, etten ole menossa sinne enää. Ei siitä ole edes montaa päivää, kun väitin ettei sinne ole niin kova ikävä kuin "pitäisi", mutta nyt alkaa olla. Ensimmäistä kertaa sieltä lähtemisen jälkeen alkaa itkettää, kun katson Ilembulan orpolasten kuvia, enkä olisi voinut muutama päivä sitten edes kuvitella, että joutuisin nielemään kyyneleitä kun käsken Leenan kertoa Ilembulaan mennessään  terveisiä orpolan mamoille ja muille tutuille. Enkä olisi osannut aavistaa, kuinka iso ikävä yhdellä pienellä tekstiviestillä saadaan aikaiseksi: Asha tekstasi yhtenä päivänä "I miss you". Ja uskon, että hänellä ihan oikeasti saattaa ollakin ikävä, itkimmehän molemmat lähtöni hetkellä, kumpikaan ei oikein saanut edes sanottua, että tulee ikävä. Vaikka tietäähän sen muutenkin. Onneksi Asha tulee ehkä ensi viikolla tänne käymään!

Silloin kun muutama viikko sitten itkin orpolapset jättäessäni, Anniina lohdutti minua sanomalla, ettei hyvästien tarvitse olla lopulliset. Olen muutaman sadan kilometrin päässä rakkaistani, voin mennä käymään. Muutama päivä sitten Leena sanoi, että "ehkä sä voisit tulla vielä käymään Ilembulassa". No joo, niin voisinkin, olen ajatellut sitä paljon, enkä ole kai vielä oikein päättänyt, haluanko mennä. Tai siis tietenkin haluan, mutta se olisi varmaan vain entistä vaikeampaa minulle, ja todella hämmentävää pienille, jotka toivottavasti ovat jo unohtaneet minut, vaikka minä en heitä varmasti ikinä unohdakaan.

Maria sanoi viimeisenä päivänään, ettei haluaisi lähteä kotiin, että se tuntuu todella oudolta ajatukselta. Tiedän tunteen. Se iski tässä ja nyt, vaikka minulla sentään on vielä kuukausi jäljellä! Vaikka tiedän, että kotiin on yllättävän helppo mennä ja siihen omaan elämään ihan liian helppo palata (ainakin viimeksi oli), en jotenkin osaa kuvitella sitä. Ahdistaa ajatella räntää, kylmää ja pimeää. Ahdistaa ajatella mököttäviä ihmisiä bussissa, valituksen määrää ihmisiltä joilla on kaikkea ja kiireistä elämää. Sitä, miten melkein jokainen vastaantuleva ihminen on mzungu, valkonaama. Ruuhkia, moottoriteitä ja tavarataloja. Olen ilmeisen mökkiytynyt tänne vuorille, kun Iringassakin vähän pelotti autojen, ihmisten ja turistien huima määrä.

Katsokaa nyt tätä kauppojen,autojen ja ihmisten määrää Iringan keskustassa :D

En halua kotiin. En halua jättää minun pientä Lovenessiani, jota rakastan niin paljon jo nyt, enkä näitä muitakaan ihania pieniä, joita hoidan illat kakkostalolla. En halua lähteä niin kauas älyttömän ihanista ja rakkaista lapsista Ilembulassa, niin kauas etten voi palata sitten kun iskee polttava ikävä, sellainen joka vielä  ei edes ole iskenyt, vaikka ikävä onkin. En halua, mutta minun täytyy. Sitä ennen kuitenkin aion ottaa viimeisistä kuukausista kaiken irti, nauttia täysillä.

Ja sitten vain menen kotiin. Koska minun täytyy. 

-heli

Pieni pikapäivitys

Nyt kun kerrankin olen nopean ja toimivan netin äärellä, niin pistänpä pientä pikapäivitystä. Haluaisin kertoa teille kuvien kera mitä teimme Iringassa, koska siitä on hienoja kuvia, mutta kuvathan nyt tietenkin on kamerassa, läppäri Mufindissa ja ipadille en nyt saa niitä kuvia ilman sitä sellaista lisäosaa you know, joka myös on Muffarissa. Kerron nyt siis vain ilman kuvia, katsotaan jos saan ne lisättyä myöhemmin.

Iringassa:

Vähän shoppailtiin. Tuliaisia. Neema Craftissa, Maasai streetilla, muissa pikku krääsäkaupoissa. Ja ruokaa kaupasta.

Ahdisti. Valkonaamojen määrä, autojen määrä (no Mufindissa on jotain kolme autoa:D) ,turismi. Mahdollisuus ostaa turistikrääsää. Maasaikadun tietynlainen turisteille suunnattu epäaitous, vaikka maasait ovat ihan oikeita, tavarat käsityötä. Vaikka eihän iringa ole lähelläkään mitään oikeaa turistikohdetta...

Syötiin. Oikeaa ruokaa. Intialaista, kreikkalaista, paninia... Siis söin kolme salaattia kahdessa päivässä, salaatteja on ikävä Mufindin hiilaripatojen äärellä (meillä on paljon pastaa, valkoista leipää yms..)

Juotiin. Hotellihuoneessa salaa. Ensimmäisenä iltana jaettiin viinipullo, juotiin muovipulloista leikatuista mukeista. Toisena iltana juotiin viinipurkki (no sellanen mehupurkin näkönen:D) ilman mitään laseja. Oli hieno fiilis.... 

Saatiin muutama lämmin suihku, teki muuten aika hyvää Mufindin vesikatkon ja neljän päivän suihkuttomuuden jälkeen....ja käytettiin nopeaa nettiä, joka tosin ei keskiviikkona pahemmin toiminut..

Siinä se kai sitten olikin. Mitäpä sitä pikku lomalla muuta tarvitseekaan?

Ikävästä ja sen puuttumisesta

Perjantaina illalla ihanan Fox lodge-päivällisen jälkeen makasin sängyssäni kuuntelemassa musiikkia, niitä biisejä Ellan spotify-listalta, joista tulee mieleen Ilembula. Siinä sitten aloin ajatella asioita ja hoksasin, että vaikka minulla tavallaan on ihan hirveä ikävä Ilembulaan, ja varsinkin niitä orpolapsia, ei minulla kuitenkaan oikeasti ole. Aloin miettiä syitä, miksen kaipaa niin paljon rakastamaani paikaan rakastamieni lasten luo, ja päädyin keksimään kaksi syytä. 

Ensimmäinen on aika ilmeinen:  täälläkin on ihanaa. Täällä on rakas pieni Loveness, joka tarvitsee rakkautta jota voin hänelle antaa. Täälläkin on hyvää seuraa ja kivoja tyyppejä, paljon ihania orpolapsia hoidettavana ja mahtava home based care- projekti. Vaikka tavallaan Ilembulalla on sydämessäni vähän isompi paikka kuin Mufindilla, olenhan viettänyt siellä paljon enemmän aikaa, on Mufindikin kuitenkin aika korkealla sijalla, ja Loveness nostaa sijoitusta paljon, koska ihan oikeasti rakastan häntä ihan hirveästi (en nyt jaksa lopettaa sen hokemista...). 

Toinen syy on ehkä vähän hassumpi. Ilembula tuntuu niin kodilta, etten ole vielä sisäistänyt etten ole palaamassa sinne (ainakaan ihan heti). Ilembula on ihana paikka, orpolapset samoin, ja jotenkin tuntuu todella vaikealta vielä näin kahden viikonkin jälkeen käsittää, että this is it now, en ole menossa takaisin Ilembulaan, tämä ei ole vain joku kiva pikku Mufindin-loma. Ehkä tästäkin tulee koti vielä jossain kohtaa, ja ainakin iso pala sydämestäni jää tänne pienelle rakkaalle Lovenessille.

Uskon kyllä että tulen takaisin Tansaniaan. Vielä joskus, sanoinhan että sydämeni on jo täällä, enkä usko että saan sitä otettua mukaani lähtiessäni. Kotiinpaluuseen on muuten aikaa reilu kuukausi. Vielä ei tunnu pahalta, mutta uskon että kun jäljellä olevasta ajasta aletaan puhua viikoissa, iskee jonkinlainen paniikki. Kotiin ei ole nimittäin ikävä. Rakkaita ihmisiä on, ja uskon että olisin jo nyt tavallaan valmis tulemaan kotiin. En siis halua tulla, en ikävöi kotiin, en laske päiviä kotiinpaluuseen muuta kuin ehkä surullisena lähdön lähestymisestä, mutta kotiinpaluu alkaa pikkuhiljaa tuntua sellaiselta asialta, jonka pystyn kestämään, vaikka se tuleekin olemaan äärimmäisen vaikeaa jättää pientä rakastani ja tätä koko paikkaa.

Tähän loppuun vielä bonustehtävä: laske montako kertaa tekstissä esiintyvät sanat "rakas", "rakkaus", "ihana" tai "rakastaa" eri muodoissaan ja päättele sitten siitä olenko nauttinut olostani täällä.

-Heli

Ps. Nyt ollaan Karolinan ja Marian kanssa Iringassa, Maria jatkaa tästä matkaa kohti Daria ja Suomea, minä ja Karolina palaamme Mufindiin torstaina. Täällä yritetään ny käydä kaupassa, syödä hyvää ruokaa ja ostaa vihdoinkin vähän tuliaisia ! :)

Ps2. Kirjoitin tämän tekstin vissiinkin perjantaina tai lauantaina, mutta pääsin vasta nyt julkaisemaan sen. Kaikki pitää edelleen paikkansa, paitsi että eilen kun juttelin Suomen kuvalehden toimittajan kanssa, jouduin vähän nielemään kyyneleitä kertoessani Ilembulan lapsista... Katri Merikallio tekee juttua tästä Mufindin koko projektista, ja haastatteli minuakin. Juttu ei välttämättä tulee lehteen asti, vaan on luettavissa Suomen Kuvalehden nettisivuilta ilmeisesti jostain blogista (hyvin tiedän :D), mikä on kylläkin ilmeisestikin maksullista.

Ja lisää vauvapäivitystä

 Ja Loveness-päivitystä vaan tulee taas. Pole niille joita ei kiinnosta lukea minun pienen tyttöni kuulumisia, mutta tämän lapsen kanssa vietän nyt ison osan jokaisesta päivästäni! Loveness on jo hitsautunut hienosti osaksi minun ja kämppisteni elämää: meillä on vaipanvaihtopiste kylppärissä, vauvansänky makuuhuoneessa, tuttipullo keittiössä, kakkavaippapyykkirumba iltaisin (vesikatkoksen aikaan itse joesta kannetulla vedellä...), kuivuvia vauvanvaatteita auringossa pihalla ja harsoja, vauvanleluja, pikkuisia peittoja yms ympäri taloa. Marialla on vielä ollut muutamana päivänä puolitoistavuotias todennäköisesti sydänvikainen Eliza täällä, joten kamaa on kahden vauvan edestä.

Loveness oli ollut meillä kolme päivää, kun tajusin, etten enää melkein edes muista millainen hän oli ensimmäisenä päivänä. Kehitystä siis tapahtuu ihan mielettömällä vauhdilla. Päätin sitten kirjoittaa ylös edes silloin tällöin pikkuisen kehityksestä koneelleni, koska en millään enää kuukauden päästä muista, mikä oli lähtötilanne.

Ensimmäinen merkintä, koskien alkutilannetta, menee näin:

"Loveness on 13kk, hymyilee harvoin, itkeskelee suhteellisen paljon. Istuu huonosti (taittuu lantiosta kaksinkerroin). Ei jokeltele, kauhistunut ilme maahan laskettaessa, on passiivinen. Ei käänny mahalta selälleen eikä toisinpäin, eikä liiku millään tavalla, eli on selkeästi ikätasoaan jäljessä. Veltto, ei käytä kunnolla lihaksiaan. Tarttuu esineisiin mutta ote on heikko. Ei pidä päätä kunnolla ylhäällä mahallaan maatessa, mutta pystyy siihen, Leenan mukaan heikot selkälihakset. Entinen aliravittu, edelleen tosi hoikka."

Nykyään tämä pikkuinen tyttö jo hymyilee aika paljon ja nauraakin ajoittain. Kääntyy mahalta selälleen ja selältä mahalleen (ainakin pystyy siihen teoriassa), ja saa jopa kädenkin alta pois itse. Istuu koko ajan paremmin, ja kehittyy joka osa-alueella! Puristaa niin lujaa, että melkein saan nostettua hänet selinmakuulta istumaan niin että hän pitää sormistani kiinni. Pitää paljon erilaisia ääniä, ja suostuu istumaan sohvalla niin, että olen vain vieressä, ei tarvitse olla sylissä koko aikaa. Yrittää matkia taputtamista ja vilkuttamista. Ja jopa seisoo hetkiä pitäen käsistäni kiinni (siis minä en pidä kiinni, vaan pelkästään hän itse).Tunnistaa minut, ja luottaa minuun.

Eli todella hieno kehitys maanantain jälkeen! Tämä pieni tyttö selvästi tarvitsee vain vähän huomiota, stimulointia, leikkiä, hierontaa, jumppaa, treeniä, mutta ennen kaikkea jonkun joka rakastaa häntä.

Mutta kaikki ei ole aina ihan niin ruusunpunaista. Lovenessilla on paljon erilaisia infektioita: jaloissa hänellä on ollut aikaisemmin joku en-nyt-muista-mikä-syyhy, josta on arpia jäljellä. Korvatulehdus on kestänyt jo ties kuinka kauan, alussa korva märki, ja nyt edelleen haisee infektoituneelle. Myös keuhkoissa lienee joku tulehdus, koska hengitys rohisee tosi pahasti. 

Tämä on sinänsä jo huolestuttavaa, mutta vielä huolestuttavampaa siksi, koska jatkuvat infektiot voivat olla HIVn merkki varsinkin alueella, jonka HIV-yleisyysprosentti on maan korkeimpia ja AIDS on arkipäivää vähän joka talossa ja tappaa ihmisiä ja jättää lapsia orvoiksi.

Tänään lähdettiin sitten Mdabulon klinikalle HIV-testiä varten (Loveness on testattu ja todettu negatiiviseksi vastasyntyneenä, mutta tulos ei välttämättä ole luotettava pieneltä vauvalta). Marialla oli mukanaan Eliza, ja minulla tietenkin Loveness. Pakkasimme mukaan (kesto)vaippoja, vaihtovaatteita, ruokaa (jonka kokkailin eilen illalla ihan itse), maitoa, leluja, lusikat, lautaset, wet wipesit, harsoja.... Alan pikkuhiljaa arvostamaan pienten lasten äitejä ihan eri tasolla. No anyway aamulla pakkasimme muksut autoon ja lähdimme kuoppaista ja mutaista tietä pitkin matkaan.

Mdabulossa todettiin, että kumpikin lapsi on onneksi HIV-negatiivinen, eli ilmeisesti infektioherkkyys johtuu vain aliavitsemustaustasta. Selvisi myös, että minun lapseni on aneeminen ja edelleen aliravittu (vaikka on ollut orpokodissa ehkä vuoden, ei ihan ugali ja pavut riitä...), joten ruokapuoleen saa panostaa ihan tosissaan! 

Ei kuvia, vaikka tytöstä on ihania kuvia olemassa, mutta ne ei ole nyt tässä...

-heli

Ps. Nyt suuntaamme Karolinan ja Marian kanssa Fox Lodgelle syömään Oikeaa Ruokaa! Ihanaa. Koko lodge ja sen ravintola sekä baari ovat vain meitä varten auki, koska lodgella ei ole vieraita, ja saamme silti jopa alennusta ruuasta!