Olen nyt aika pinnallisessa vaiheessa tätä sopeutumista.
Olen kaupassa hämmentynyt: mikä toi on, en mä oo nähny tommosta ennen? Herranjumala täällä on paljon vaihtoehtoja! Oho vau, täällä toimii kortti! Ja täällä saa kuitin, tommosen tulostetun!
Prismaan tai cittariin en ole vielä uskaltanut mennä.
Kotona pesen hampaita hämmentyneenä. "Siis voinko mä oikeesti vaan ottaa tota vettä tosta hanasta?" Ja voisin ihan tosissaan lopettaa sen suihkussa syljeskelemisen...
Voisin myös opetella olemaan tavoitettavissa. Olen aina ollut huono siinä, mutta nyt saatan pitää kännykän laukussa puoli päivää, ja illalla havahtua: "ei vitsi, pitäiskö mun kattoa onko joku kaivannu mua, täällähän kuitenki voi soittaa millon vaan..". Ja kun sitten avaan kännykkäni, huomaan katseeni hakeutuvan ensimmäisenä vasempaan yläkulmaan: montako palkkia verkkoa, voiko soittaa? Ja sitten innostun kun hoksaan, että siinä lukee viisi palkkia ja 3G.
Kahvi maistuu kahville, maito on nestemäistä. Suihkussa tulee puhtaaksi. Ulkona on törkeän kylmä, olkoot vaan lämmin maaliskuu.
Liikenne on tosi rauhallista. Facebook-videot voi avata, niitä ei tarvitse automaattisesti skipata. Netissä voi tehdä ihan mitä vaan, ei jää latausajoista kiinni. Kännykässä on netti, ja siihen voi ladata appseja.
Mutta toisaalta kotiin on yllättävän helppo palata: alan vain tehdä sitä mitä olen aina ennenkin tehnyt, sillä samalla tavalla. Valitan, jos suihkusta ei tulekaan kuumaa vettä, vaikka se olisikin lämmintä. Tai jos netti on hiukan hitaampi kuin supernopea. Olen nyt Suomessa, ja on niin helppo palata siihen suomalaiseen mentaliteettiin.
Tavallaan.
Toisaalta minulla on pieni ahdistus koko ajan. Eikä se todellinen tajuaminen ole todellakaan vielä tullut: en ihan oikeasti tajua, että olen nyt täällä, enkä vain käymässä. En tajua, etten näe rakkaita lapsiani ehkä enää ikinä.
Tajuamista odotellessa.
-heli
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti