megapitkä ehkä-viimeinen postaus

Olen miettinyt jo pitkään, miten kirjoitan blogini viimeisen postauksen. Tällä kertaa en tosin aio tehdä samaa virhettä kuin viimeksi, ja luvata tämän olevan viimeinen: jos minulle tulee jotain sanottavaa vielä aiheesta, aion kirjoittaa sen tänne.  Mutta anyway siis olen miettinyt pitkään, mitä kirjoittaisin. En ole osannut päättää. Olen ollut hukassa: en tiedä missä olen, minne olen menossa, kuka olen ja minne kuulun.

Sitten Ella kirjoitti todella kauniisti omassa ei-tansania-blogissaan fiiliksistään juuri nyt. Koko teksti olisi voinut olla minun kirjoittamani (yllätys että meillä on samanlaiset ajatukset ja fiilikset…), paitsi etten osaa kirjoittaa yhtä kauniisti. Luin Ellan tekstin monta kertaa. Itkin, itkin ja itkin. 

Ella tuli Suomeen kolme kuukautta sitten, ja on edelleen hiukan eksyksissä. Todella rohkaisevaa minulle.

Tansaniaan lähtö ei ollut koskaan järkevä idea. Ei taloudellisesti, eikä mitenkään muutenkaan. Olin ilmeisen hukassa itseni kanssa, lähdin etsimään itseäni. Juuri nyt tuntuu, että olen vain enemmän ja enemmän hukassa. Mutta se oli unelma, ja kuten Leena tässä kerran sanoi: ”suunnitelmat voivat mennä pieleen, mutta unelmat toteutuvat”. Ja minä en vaihtaisi päivääkään matkastani, en oikeasti kadu mitään.

Viime matkastanikin kirjoitin tällaisen ”mitä jäi käteen”-postauksen.  Olen vieläkin aika ylpeä siitä tekstistä, ja voisin kirjoittaa saman tekstin nytkin, vaikka tämänkertainen matkani oli tavallaan todella erilainen verrattuna edelliseen. Kuitenkin paikka on sama, ja minun ajatukseni ja tapa kokea asiat pitkälti samoja.

Mutta mitäs muuta?

Ensinnäkin sain tietysti järjettömästi elämänkokemusta. Kai jollain tasolla myös löysin itseni, vaikka olenkin juuri nyt todella hukassa. Olen oppinut, mistä minä nautin. Olen tajunnut, että olen tiennyt sen syvällä sisimmässäni varmaan aina: ainahan minä olen haaveillut vapaaehtoistyöstä Afrikassa. Siitä inspiroituneena päätin sitten toteuttaa toisenkin lapsuudenunelmani, vaikka se vaikuttaa juuri nyt aika haastavalta: päätin hakea lääkikseen. Taka-ajatuksena totta kai mahdollisuus lähteä joskus takaisin Tansaniaan, miksei jonnekin muuallekin, tekemään jotain oikeasti tärkeää.

Kai minä myös itsenäistyin jollain tasolla. En ole koskaan asunut yksin, matkustanut yksin, ollut yksin yötä hotellissa, ollut vastuussa omasta elämästäni ihan kokonaan… Ennen Tansaniaa. Ja minä pärjäsin, en kyllä koskaan oikeasti edes epäillyt etten pärjäisi.

Sain myös paljon äärimmäisen kauniita muistoja, joita tulen vielä joskus muistelemaan hymy huulilla, vaikka tällä hetkellä lähinnä itkettää niiden ajatteleminen. Ei siksi, että niissä olisi jotain surullista, vaan siksi, että ne ovat jo elettyä elämää, eivät enää nykyisyyttä. Siksi, että minulla on sydäntä repivä ikävä niin montaa ihmistä, jotka ovat liian kaukana. 

Näin ja koin (taas) täysin erilaisen tavan elää. Ellan kanssa juttelimme puoliksi vitsillä viikonloppuna viisivuotiaista lapsista: ”Ja suomalaisella lapsella on kaikkea mitä lapsi voi toivoa!” ”Niin, mitä on tansanialaisella viisivuotiaalla?” ”Hmm, sisko selässä ja vesiämpäri pään päällä.” ”Ja ne hymyilee silti.”  Ja tämä keskustelu tiivistää paljon: emme me ihan oikeasti tarvitse niin paljon materiaa ollaksemme onnellisia.

Tapasin ihania ihmisiä, ympäri maailmaa vaikka lähimpänä sydäntäni ovatkin tietyt suomalaiset ja tansanialaiset.  Opin puhumaan swahilia, heikosti mutta kuitenkin. Opin melkein päivittäin uusia asioita, törmäsin kulttuurieroihin, sellaisiinkin joita en pystynyt oikein ymmärtämään. Ilmeisesti siis laajensin vähän taas maailmankuvaani. Kohtasin ihmisiä, joita en ikinä unohda.

Jouluna Leenalla, Asha on mahtava!

Tytöt Iringassa: Jenni, Ella, minä, Anni

supermahtava otos meistä, ihana Ella!

Zuleasta saattaa tulla vielä tänne blogin puolelle juttua tai ainakin FBssä, heti kun tiedän enemmän!

samikset Luka ja Anniina

Muffarissakin paistaa joskus aurinko, siitä nautitaan suomityttöjen kesken. Karo & Maria.

Sain järjettömän ahdistuksen ja ikävän montaa ihmistä ja asiaa kohtaan. Sen tarkemmin nyt erittelemättä (ettei tule ihan järjetön kilometripostaus) eniten tulee ikävä kaikkia niitä ihmisiä, joita en enää koskaan voi tavata. Niitä, jotka ehkä vielä voin tavata, mutta mikään ei ole enää samalla tavalla. Lapsia, jotka eivät muista minua jos vielä näen heidät. Orpolapsia, minun pieniä rakkaitani.

Ikävä on myös itse maata, Tansaniaa. Pieniä ja isompia hetkiä Ilembulassa ja Mufindissa, jotka tekivät minut niin onnelliseksi. Tansanian elämäniloa, sen positiivista asennetta. Sen kiireettömyyttä. Melkein vieläkin haistan palavien roskien hajun ja muistan, miltä tuoksuu sateen jälkeen. Näen silmissäni iloisesti hymyilevät naapurit, kuulen "kamwene", "habari" tai "pole na kazi" korvissani jos oikein tarkkaan keskityn.

Tiedän, että vielä tulee se päivä, jona en itke, en ahdistu, enkä ehkä edes ajattele Tansaniaa. Se päivä ei todellakaan ole vielä, eikä varmastikaan pitkään aikaan. Tansaniaa en kuitenkaan unohda koskaan. Se tulee aina olemaan sydämessäni. Tai minun sydämeni siellä, miten vain.

Jos voisin ja osaisin, kiittäisin ihan jokaista, joka on tehnyt minun matkastani kokemisen arvoisen, välivuodestani ehkä parhaan vuoteni ikinä. Mutta en voi, koska minulla ei ikimaailmassa olisi tarpeeksi sanoja kertomaan, miten kiitollinen olen siitä, että sain olla hetken niin onnellinen. Mutta sanotaan nyt kuitenkin vähän jotain sinnepäin.

Kiitos. Asante.

-heli

ps. huomasin juuri, että tätä tekstiä kirjoittaessani sydämeltäni ehkä putosi pieni paino. Olen itkenyt koko aamun, mutta suunnilleen ensimmäiset kaksi lausetta kirjoitettuani lopetin. Kai tämä tekee ihan hyvää nyt, käydä läpi tämä koko juttu ihan kokonaisuudessaan, selvittää vähän itselleen missä mennään. Anteeksi sekava postaus!

Iso kiitos kaikille, jotka ovat olleet hengessä mukana lukemalla ja/tai kommentoimalla tätä blogia! Olette olleet ihan mahtavia!

ps2. Kuvista kiitos lähinnä Ellalle, mutta myös Karolle, Rüdille, Marthalle, Annille, Marialle, Anniinalle, Anneliesille ja varmaan jollekin muullekin!