Niin surullista kuin se onkin, Tansania alkaa olla taaksejäänyttä aikaa, niin myös tämä blogi. Ikävähän sinne edelleen on aivan järjetön, mutta pikkuhiljaa alan pystyä ajattelemaan rakkaitani hymy huulilla, onnellisena siitä että kaikki se oli totta hetken...
Kuitenkin blogin kirjoittaminen voisi silti jäädä, se oli ihan hauskaa. En tiedä, mistä kirjoittaisin, mutta kirjoitan kuitenkin. Tervetuloa siis seuraamaan uutta normaalielämäblogiani "Ajatella nyt kanelia kun tuntematon kutsuu". Se on lainaus muumipapalta, eikä tarkoita minulle mitään. Mutta haitanneeko tuo? Blogin nimeä klikkaamalla siis pääset suoraan blogiin.
Kiitos kaikille, jotka ovat lukeneet Let's just go- blogia, tämä oli nyt tässä. Uuteen blogiini saattaa tulla ja varmaan tuleekin vielä tunnelmia Afrikanmatkan jälkeen, ehkä se Zulean tilanne-raportti, tai jotain. Tervetuloa mukaan!
-heli
Kun olet jättämässä tätä blogia ja siirtymässä uuteen, haluan vielä kerran kiittää sinua kaikista kirjoituksistasi. Et varmaan arvaakaan, kuinka moni on saanut tärkeää pohdittavaa, kun on lukenut päivityksiäsi, joissa olet avannut niin ajatuksiasi kuin tunteitasikin.
VastaaPoistaOlen ehkä aiemminkin kirjoittanut, mutta haluan sanoa sen uudelleen. Olet auttanut monta pientä elämässä eteenpäin, kun olet ollut kulkenut jonkin matkaa hänen rinnallaan, toiminut hänen peilinään, osoittanut hänelle välittämistä ja huolenpitoa, huolehtinut hänen tarpeistaan, hellinyt ja hassutellut. Rakastanut.
Ihan pienen lapsen (vauvan) tärkein tarve ei ole ruoka, juoma eikä kuiva vaippa, vaan se, että lapsi saa kokea, että hänestä on iloa aikuiselle. Tuo on nyt jo edesmenneen lastenpsykiatri Terttu Arajärven (kuoli 2.2.2014) ajatus. Olet lahjoittanut siis lapselle (monille lapsille) jotain äärettömän tärkeää, kun olet avannut hänelle ilon kanavan, rohkaissut vuorovaikutukseen ja antanut mahdollisuuden kasvaa ihmisenä.
Olet kantanut oman kortesi kekoon ja kenties tietämättäsi rohkaissut muitakin tekemään niin. On hienoa, että voit nyt kokea siitä kiitollisuutta ja iloa sinäkin ik'v'n ja haikeiden tunteiden rinnalla. Matkasi huomiseen on alkanut. Hyvää matkaa edelleen!
Kiiitos taas kerran ihanasta kommentista! <3 muutenkin ansaitsisit ihan erityisison kiitoksen siitä hyvästä, että olet lukenut blogiani ehkä ahkerimmin kaikista ja kommentoinut varmaan 90% postauksista! Kiitos siis siitä!
PoistaToivottavasti teillä oli hyvä Tansanianmatka (vai oletteko vielä siellä?) ! :)
Palattiin sunnuntaina kotiin tosi tyytyväisinä ja kiitollisina matkaamme. Oli tiivis ohjelma. Saatiin paljon (kaato)sateita ja ukkoskuuroja, vähemmän aurinkoa, mutta eivätpä ilmat haitanneet meidän reissuamme (paitsi, että ne heikensivät jo ennestään kamalien puska- ja kyläteitten kuntoa), sillä tärkeintä olivat kohtaamiset, niin tansanialaisten kuin suomalaistenkin ystävien, sekä käynti Mafingan orpokodissa. emme tällä kertaa käyneet lyhyen ajan vuoksi Mufindin orpokodeissa, mutta veimme sinne kyllä kestovaippoja ja muita vaatteita Susan Vintonin jaettavaksi, hänellä kun on huipputietämys tarvitsijoista. Olisi toki ollut ihanaa nähdä esimerkiksi sinun lapsesi, mutta eiväthän he sentään ole näyttelykamaa. Huh, mikä ajatuskin!
PoistaVoi kun kiva että teillä on ollut kiva matka! :) Harmi että ilmat eivät suosineet, mutta ei kai sinne aurinkoa mennä ottamaankaan... :) tärkeintä varmasti ovat ne ihmiset, kuten sanoit :) tosi kiva, että veitte vaippoja ja vaatteita nimenomaan susanin jaettavaksi, siellä kylällä niitä todellakin tarvitaan jopa enemmän kuin orpokodissa.
PoistaPuhuimme myös ellan kanssa joskus siitä, miten tuntuu jotenkin väärältä, kun ihmiset käyvät orpokodeissa vain katsomassa: nimenomaan tuntuu siltä, että lapsia pidettäisiin näyttelyesineinä. Toki ymmärrän, miksi niin tehdään, ja olenhan itsekin käynyt mm. Mafingassa vain tutustumassa, mutta kuitenkin.:)
Moi, laitan kommentin tanne ennenkuin jatkan uuteen blogiisi. Itsehan kavin ensimmaisen kerran Tansaniassa Tangassa vuonna 1992 ollessani 16-vuotias ja isani lahtiessa sinne metsaprojektiin kolmeksi vuodeksi. Ja niin Afrikka vei. Otti tosin lahes 2 vuosikymmenta ennenkuin oikeasti paasin takaisin ja nyt asun neljatta vuotta Zimbabwessa. Tulin tanne vapaaehtoiseksi Zimbabwen AIDS-orvot ry:lle, mutta erinaisten sattumien jalkeen paadyin muuttamaan tanne pysyvasti. Nyt olen naimisissa paikallisen kanssa ja jo ajatus siita, etta joutuisin lahtemaan taalta, alkaa kuristamaan. Mulla on blogi, jota tosin huonon nettitilanteen vuoksi paivitan turhan harvoin, mutta yritan aina valilla edes jotain saada sinne. Saa lukea: http://zuvarabudafinzim.wordpress.com tai lyhyemmin http://zuvarabuda.info
VastaaPoistaHeippa! Kiitos kommentistasi ja kokemuksen jakamisesta! Mielenkiinnolla luen tietysti myös blogiasi, Zimbabwekin kuitenkin on mahdollisten tulevien kohteiden listalla. Tuttuni Satu oli muuten juuri tänä syksynä Zimbabwen aids-orvoilla vapaaehtoisena!:)
PoistaAfrikka on vienyt ilmeisen monen valkonaaman sydämen, jotain ihmeellistä siinä paikassa on!
Ai tunnet Sadun? Pieni on suomalaismaailma Afrikassa :D. Ehdin haneen tutustuakin ja ollaan kavereita fbssa, tuntuu hassulta nyt sitten lukea juttuja Suomesta, kun ehti tottua hanen kohdallaan tahan maailmaan. Taaltapain katsottuna tuntuu tosiaan valilla haikealta sanoa heipat vapaaehtoiselle, johon on juuri paremmin tutustunut ja haluaisi nayttaa vaikka mita, mutta aika loppuu. Sitten tulee taas uusi vapaaehtoinen, uusi tutustumisprosessi ja taas heipat.
VastaaPoistaTerkkuja jokatapauksessa jos naette (en tieda milla tasolla tuttavuutenne on, naetteko vai tunnetteko vain muuten).
Maailma on todellakin pieni! En nyt sillä tavalla kunnolla satua tunne, ollaan tutustuttu lentopallopiireissä joskus 7 vuotta sitten, ja oltu sellaisella fbkaveritasolla monta vuotta, nyt olemme hiukan olleet yhteyksissä sen jälkeen kun lähdin ensimmäistä kertaa tansaniaan, lähinnä afrikka-asioissa toki:)
PoistaYmmärrän tavallaan tuon hyvästien sanomisen tuskan myös noin päin (vaikka suurin tuska itselleni olikin tulla suomeen ja jättää tansania), sillä olin vapaaehtoisena kuitenkin 5kk: siinä ajassa porukkaa ehti tulla ja mennä vaikka kuinka paljon, jopa minun reissuni puolenvälin jälkeen maahan saapuneista tapaamistani suomalaisista kaikki paitsi yksi lähti kotiin ennen minua...:D ikävähän siinä jäi montaakin ihmistä, ja kyllä siellä solmittiin toivottavasti loppuelämän ihmissuhteitakin khan suomalaisten keskenkin:)!