Matkalla kotiin

Hehe, koska kaikkiahan tietenkin kiinnostaa lukea matkustusaikani vaihe vaiheelta, niin täällä se nyt on. Vähän oli tylsää koneessa, joo joo. Tämä on muuten sitten pitkä teksti, jota olen kirjoittanut jotain 23 tuntia. Sisältää randomselostusta siitä, mitä matkalla tapahtui, tajunnanvirtaa, sekavaa pohdintaa ja ties mitä kaikkea. Ehkä blogihistoriani pisin postaus, ja aiheena yksi lento... 

8.3.2014

Klo 1.56 (Tansanian aikaa)

Lentokentät on tosi väsyttäviä paikkoja. Tai sitten se on tämä kellonaika. Hotellihuoneessa ei väsyttänyt yhtään, kun netti toimi ja sanoin vielä viimeiset hyvästit tässä maassa, tällä kertaa Jennille. Mutta heti kun pääsin lentokentälle, iski väsymys. Note to self: Darissa pääsee passintarkastuksesta puolet nopeammin kuin kaikki muut mzungut, mikäli osaa edes tervehtiä ja vastata kysymykseen "unaenda Helsinki?" paikallisella kielellä...

Klo 2.12

Yksinmatkustamisen huono puoli: jos matkatavaroita on paljon (eli lentolaukku ja käsilaukku tässä vaiheessa), ei ole ketään, jolle tavarat voi jättää vessakäynnin tai kaupoissa kiertelyn ajaksi.

Klo 3.23

Okei, olen juossut vessassa tässä kohtaa varmaan pari-kolme kertaa. Jätetään tarkemmat kuvailut nyt väliin, mutta epäilen jotain ruokamyrkytystä. Nyt sitäpaitsi alkaa väsyttää ihan tosissaan. Näin kauempana pari suomalaista, en jaksanut mennä tervehtimään. Aika kuluu kuitenkin suht nopeasti ilmaisen wi-fin parissa.

Klo 3.40

Vä-syt-tää. Voisin nukkua, pää vaan tohon laukun päälle...

Klo 8.41

Oho, onpa kello jo paljon. Olen sentään siis koneessa, mutta nukkunut enemmän tai vähemmän koko matkan eli nelisen tuntia! Niice. On nälkä,  mutten oikein uskaltanut syödä aamupalaa. Ei mikään elämäni paras fiilis.

Klo 9.17

En kai oikein tajua vieläkään, että olen ihan tosissaan menossa kotiin. Ja että siellä kaikki on ihan samanlaista, kuin ennenkin. Vähemmän syksyistä ehkä joo, ja varmaan moni muukin juttu on uutta, mutta kaikki on suunnilleen kuitenkin samanlaista kuin ennen. Missäköhän vaiheessa oikeasti tajuan? Ehkä lentokoneesta ulos astuessa? Todennäköisemmin varmaan jotain viikon, parin, päästä.

Klo 9.39

Yritin muistella tätä lentoa toiseen suuntaan mennessä. Muistikuvat on jostain syystä tosi hämäriä. Muistan vain ihan pieniä välähdyksiä: Ellan vieressä istuneen kiukkuisen miehen. Niilin ja sen rannan kaupungit allamme pimeässä, pitkä kiemurteleva valojono. Melkein täysin vieraan ihmisen, jonka kanssa olin lähdössä maailman toiselle puolelle, en tosin muista yhtään, mitä puhuimme silloin, paitsi "älä häiritse mua kun mä rukoilen!". No hups. Muistan järjettömän väsymyksen kun pääsimme Tansaniaan, tunteen jolloin ei enää jaksanut olla onnellinen, pelätä tai ajatella mitään muutenkaan. 

En tiedä kuinka paljon tulen tästäkään lennosta muistamaan. Ehkä ainakin sen, että tämä oli ensimmäinen lentoni ikinä ihan yksin. Ehkä vieressäni istuvan turkkilaismiehen, joka nukkui koko matkan yhdessä ja samassa asennossa ja säpsähteli aina kun häiritsin häntä halutessani vessaan tai whatever. Tai ehkä jotain muuta, ehkä en mitään, tylsää täällä ainakin on.

Klo 10.28 

Luin vanhoja blogitekstejä. Ei hyvä idea. Itkettää.

Klo 10.47

Tajusin juuri, että kun seuraava koneeni laskeutuu olen Helsingissä. Sanokaa vaan tyhmäksi, mutta siis ihan oikeasti aika pelottava ajatus. Ja aika jännä. Ja tavallaan ihan kiva. Kai. Toivottavasti äitillä ja Annikalla on talvitakkini mukana....

Klo 12.21 (Turkin ja Suomen aikaa)

Lentokentän ihmispaljous ei ahdista, ei ainakaan kovin paljon. Tässä portilla ahdistaa muuten vaan, suomalaisten määrä lähinnä. Toisaalta tämä on lentokenttä, olen lentokentällä muutenkin jossain välitilassa, matkalla jostain jonnekin. Lentokenttää ei lasketa, siellä on aina porukkaa. En ole muuten koskaan ennen juonut yksin kahvia lentokentällä. Tai jos olenkin, olen vain odottanut jotakuta. 

Klo 15.08

Lento lähti melkein tunnin myöhässä. Ympäri terminaalia ja myöhemmin konetta kuului mutinaa: "no miksei tää jo lähde?", tai "mä en jaksais yhtään odottaa enää", suomeksi tietenkin. 

"Haraka haraka haina baraka", eli "kiireellä ei ole siunausta", sanovat tansanialaiset. Mikä kiire tässä on, ja vaikka olisikin, auttaako siitä valittaminen todella, saako koneen lähtemään nopeammin jupisemalla? Se lähtee sitten kun on sen aika.

Klo 15.47

Kuuntelen biisejä, jotka olisivat Tansania-soundtrackillani, jos minulla olisi sellainen. Aika harvinaisen haikea fiilis kyllä. Taistelen kyyneleitä vastaan, ettei viereisen penkin symppis intialaismummo hämmenny. On kyllä pakko lopettaa noiden kuvien katselu... Time to destination 2:13, jos pidän silmät kiinni, voin kuvitella olevani vain dalladallassa. Paitsi että täältä puuttuu tungos, kanat ja hienhaju.

Klo 17.02

Tässä alkaa kyllä itse kullakin olla sellainen olo, että haluaisi vain kotiin. Tai pois tästä lentävästä metallihökötyksestä, nukkumaan johonkin missä niska ei särje. Mutta ei ole enää pitkä matka, enää on jäljellä 0:58 , onneksi äiti ja annika tulevat vastaan ettei tarvitse jollain bussilla tai junalla mennä Raisioon.

Klo 18.05

Kyllä huomaa että ollaan Suomessa. Kylmä!

Klo 23.00

Olen kotona. Puhtaampana kuin piiiitkään aikaan. Olen myös nähnyt pitkästä aikaa sukulaisia. Huomenna on kavereiden vuoro. 

Vaikka en olisi halunnut vielä lähteä, olen kuitenkin nyt aika onnellinen.

-heli