Ei. En tiedä miksi tämä postaus nyt yhtäkkiä hyppäsi maaliskuulta marraskuulle, kun yritin vain muokata tekstiä mustaksi. En myöskään käsitä, miksi osa tekstistä on sinistä edelleen ja tekstin asettelu ja fontti jotenkin hölmöjä, vaikka mitä tekisin. Haluaisin syyttää edelleen Tansanian huonoa nettiä. Ehkä enää voi...
---
Susan Vinton on ollut aikoinaan hyväntekeväisyysjärjestön pomo. Hän oli rikas, hänellä oli oma sihteeri ja ties mitä, ja hän lensi vähän väliä bisnesluokassa kolmannen maailman maihin tsekkailemaan, mitä hänen edustamansa järjestö saa aikaan.
Kunnes hän tajusi, että suurin osa käytetystä rahasta menee hänen ja muiden työntekijöiden bisnesluokan lentoihin ja huippupalkkaan eikä itse kohteeseen, ja päätti jättää järjestötoiminnan sikseen. Susan on asunut älykkään miehensä kanssa ensin Kongossa, ja nyt viitisentoista vuotta Tansaniassa. Tansaniassa heillä on vajaa 30 kyläkoulua, muutamassa naapurimaassa myös jokunen. Nämä secondary schoolit mahdollistavat kaikkein köyhimmillekin opiskelun, ja sitäpaitsi kyläkoulut johtavat loppukokeiden läpäisytilastoissa koko maassa, koulussa jossa Susan opettaa on uusimpana läpäisytuloksena 100%. Susan on testauttanut monilta HIV:n, pelastanut henkiä, jakanut ruokaa ja avustanut taloudellisesti, rakennuttanut klinikan, opettanut englantia, hoidattanut ihmisiä, tuonut orpoja orpokotiin ja on todella tietyllä tapaa koko yhteisön kantava voima. Susan on siis todella aivan huipputyyppi ja tekee työtään käsittämättömän suurella sydämellä.
No joo, ettei tästä nyt tulisi mitään megapitkää Susanin ylistyspostausta, keskitytään pelkästään home based care- systeemiin, varsinkin kun siitä tiedän eniten, edellisestä listauksesta jäi varmaan poiskin joku Susanin projekti ja varsinkin kun tästä tulee megapitkä joka tapauksessa. Anyway siis home based care on alkanut jalkapatikalla, kun Susan on kiertänyt talosta taloon etsimässä köyhimpiä sairaita, kuolevia, orpoja, ja muita avun tarvitsijoita. Nykyään homma pyörii autokyydillä, ja Leena on aktiivisesti mukana lääkärin roolissa, Susanillahan siis ei ole mitään terveysalan koulutusta. Susanin ei enää tarvitse etsiä ihmisiä, ihmiset tulevat hänen luokseen pyytämään apua sukulaisille, ystäville ja naapureille, Home Based Care- työntekijät löytävät uusia avuntarvitsijoita ja joka kierroksella tulee aina vastaan joku, joka pyytää Susania käymään myös hänen sukulaisensa luona.
Olen ollut siis mukana nyt yhteensä neljä kertaa ja nähnyt paljon sellaista, jota en Suomessa näe, koska sellaista ei Suomessa ole, ja koska en edes ole millään tähän liittyvällä alalla. Olen tavannut ihmisiä heidän omissa kodeissaan, sanonut "pole" kuoleville ja heidän sukulaisilleen. Olen nähnyt surullisia tapauksia, äärimmäistä köyhyyttä ja kurjuutta sekä kuolemaa, mutta myös parantuneita tai paranevia potilaita. Olen törmännyt tauteihin, joita ei Suomessa pahemmin näe, eivät edes lääkärit enkä ainakaan minä, ja oppinut paljon juttuja joista en ole ennen tiennyt. Olen kätellyt lukemattomia HIV-positiivisia (Mufindin HIV-prosentti on kuulemma 37% ja todellisuudessa varmasti korkeampikin, koska kaikkia ei ole testattu ) ja oppinut, että HIV-lääkkeiden rahoitusta vähennetään koko ajan, mikä tulevaisuudessa tulee johtamaan moniin kuolemiin, kun uusille potilaille ei voida enää järjestää lääkitystä.
Olen tavannut miehen, joka oli yhdeksän lapsen isä (nuorin 2kk vanha) ja yhden lapsen isoisä, ja joka lähetettiin valtion sairaalasta kotiin kuolemaan saatesanoin "ei sinulla mitään syöpää ole", koska hän ei suostunut maksamaan lahjusta. Mitään ei ollut tehtävissä, joten Bennett kuoli reilu viikko sitten syöpään nimeltä Kaposin sarkooma jonka aiheuttaa yllättäen AIDS, ja joka olisi ilmeisen helppo parantaa valtion sairaalassa. Kävimme hänen hautajaisissaan sanomassa "pole", ja siinä sai kyllä itse kukin pidätellä kyyneleitä, kun Susan kertoi, miten hyvä ihminen, aviomies ja isä Bennett oli. Perheen äiti on (ainakin entinen) alkoholisti, ja Bennett oli perheen pää, joten hänen kuolemansa on suurperheelle todennäköisesti katastrofi.
Olen ostanut korin naiselta, jonka CD4- arvo (HIViin liittyvä immuunivastetaso tai jotain sellaista) on ollut pahimmillaan 1, kun sen pitäisi olla yli tuhat, mutta joka edelleen sinnitteli hengissä.
Olen seissyt pikkuruisessa savimajassa rukoilemassa puoliksi halvaantuneen 28-vuotiaan naisen puolesta, ja nähnyt hänen hymyilevän seuraavalla viikolla. Jota seuraavana päivänä hän kuulemma kouristeli.... Olen nähnyt miten vanha isoäiti huolehtii peltotöistä, AIDSia sairastavasta pojastaan, matalaälyisestä HIV-positiivisesta tyttärestään ja tämän niinikään positiivisesta tyttärestä. Olen
viikolla käynyt sanomassa hänelle "pole" pojan hautajaisissa. Olen tavannut lapsensa menettäneen naisen, vesipäälapsen ja ikäänsä nähden pikkuruisen vauvan, jolla on reikä kitalaessa, eikä siis pysty syömään kunnolla. Olen tavannut todella vakavasti aneemisen miehen ja käynyt viikkoa myöhemmin hänen hautajaisissaan. Olen yrittänyt peittää järkytystäni nähdessäni kaksivuotiaan vakavasti aliravitun lapsen, joka kuoli muutamaa päivää kohtaamisemme jälkeen. Olen nähnyt todella pahannäköisiä iho-ongelmia, sekä tavannut entisen psykoottisen naisen, joka ennen vain vaelteli tyhjä katse silmissään, mutta laittoi nyt ruokaa majassa oikean lääkityksen ansiosta. Olen istunut huoneessa, joka haisee pissalle, olen tavannut kuolevan naisen, jonka maha on turvonnut tumoreista sekä vakavasta aivoinfarktista toipuvan naisen,jonka kuntoutuksen tavoitteena on saada hänet siihen kuntoon, että hän voi käydä itse vessassa.
Olen tavannut pojan, jonka pitäisi olla jo kuollut, koska HIV-lääkitystä oli laiminlyöty viisi vuotta, ja hän oli ollut vakavasti aliravittu, "dying case" sanoi Susan. Puhuimme autossa juuri hänestä, ja Leenalla jäi melkein lause kesken: "I'm very surprised if he survives...oh here he is!". Poika käveli meitä vastaan kavereidensa kanssa iloinen hymy kasvoillaan.
Olen nähnyt äärimmäistä lähimmäisenrakkautta ja toisista huolehtimista. Olen nähnyt, miten kuolevia ja sairaita, vammaisia ja psykoottisia ei laiteta piiloon laitoksiin, vaan he asuvat kodeissaan, sukulaistensa luona. Naapurit, sukulaiset, ystävät ja perhe auttavat minkä voivat, ja kun joku kuolee, hautajaisissa käy väkeä kolme päivää. Olen kuullut, miten lapsensa menettänyt äiti on pahoillaan toisen luona käyneistä varkaista ja nähnyt miten ihmiset, joilla ei ole mitään, haluavat jakaa vähästään.
Kaikesta tulee niin paljon aidompaa, kun sen näkee omin silmin. Kun tapaa ihmisiä ja pääsee kurkistamaan heidän elämäänsä. Sillä vaikka lukisi kuinka monta kertaa tilastoista, miten monta HIV-positiivista ihmistä maailmassa on, tulee siitä silti paljon aidompaa kun kättelee yhtäkin heistä, tai näkee jonkun kuihtuvan pois silmissä AIDSin takia, mutta ei voi tehdä mitään. Tai voi lukea maailmassa olevan aliravittuja, köyhiä, AIDS-orpoja ja ties mitä kaikkea, mutta kun sen näkee omin silmin, sitä ei voi enää unohtaa, vaikka joskus ehkä tekisikin mieli.
Eikä sitä saa unohtaa, koska meillä kaikilla on velvollisuus nähdä, velvollisuus tietää.
-heli
Ps. Suomessa on juuri perustettu Mufindin ystävät- yhdistys, joka kaipaa jäseniä, eli jos kiinnostaa tukea Mufindin hienoja projekteja, yhdistys löytyy facebookista!
Kuvat nyt tähän loppuun, koska pientä säätöä oli niiden kanssa....
Vakavasta aivoinfarktista toipuva Ida
AIDSiin kuolleen Johnin hautajaisissa
Leena tutkii "ihmepoika" Micaa, jonka piti olla jo kuollut
Yhden perheen koti
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti