Uutisista iltaa

Muutamassa kuukaudessa ei ihmisen elämä paljoa muutu. Maailmassa ehtii tapahtua vaikka mitä, mutta kokonaisuudessa se kuitenkin on hyvin lyhyt aika. Mutta kun on poissa omasta normaalielämästään sen muutaman kuukauden, putoaa kärryiltä helposti, varsinkin kun ei paljon muusta maailmastakaan kuule, netti on hidas eikä lehtiä tai telkkaria ole. 

Olen ollut nyt aika tarkkaan neljä kuukautta ilman kunnollista tietoa maailmalla tapahtuvista jutuista. On minulla ilta-sanomien mobiilisovellus, jonka uutiset saan päivitettyä ehkä kerran viikossa nykyään, joten aika monta uutista menee ohi, ja muutenkin Ilta-Sanomien juttujen uutisarvo on usein aika nolla. Kyllä minä nyt sentään sen tiedän, että Schumacher on (tai ainakin oli?) koomassa, ja oikeasti ei varmaankaan ikinä tule palautumaan ennalleen (tuota loppua en kyllä lukenut uutisista, se oli meidän omaa spekulaatiota). Joskus olen saattanut kuulla eri ihmisiltä juttuja, jotka eivät olekaan ihan pitäneet paikkaansa (vai mitä, että Sansibar ei oikeasti ole itsenäistynyt? Melkein uskoin tähän "uutiseen" hetken aikaa, ja Maria oli aivan järkyttynyt kun hänelle selvisi ettei se ollutkaan Johanna Tukiainen joka kuoli...) ja silloin tällöin kuullut jotain hesarin tai CNN:n uutisia luettuna jonkun muun läppäriltä, mutta aika uutispimennossa olen ollut, puhumattakaan esimerkiksi uusista hittibiiseistä tai muoti-ilmiöistä...

Kun lähdin Suomesta lokakuussa, alkoi olla ensimmäiset viileämmät kelit syyskuun kesäisten säiden jälkeen. Lehdet alkoivat putoilla puista, lumesta nyt ei ollut vielä tietoakaan, ja taisinkohan kerran käyttää talvitakkia, kun lämpötila putosi ehkä johonkin kymmeneen asteeseen. Ei siis vielä ollut talvi, ei lähellekään.

Uutisissa puhuttiin Salosta penkiltä löytyneestä vauvasta, jonka äidistä ei vielä silloin ollut mitään tietoa, kun minun lentoni lähti Helsinki-Vantaalta. Sini Saarela oli tutkimusvankeudessa Venäjällä, Greenpeace järjesti mielenosoituksia. Heidi Hautala erosi ministerinvirastaan, ja puhuttiin Stockmannin ja erään isän välisestä ilmapalloriidasta hulluilla päivillä.

Muistaako tällaisia juttuja edes enää kukaan?

Radiossa soivat repeatilla Aviciin wake me up, joka ei nyt enää ollut kyllä mikään uusi biisi, sekä uudet hitit Katy Perryn Roar, Robinin Boom Kah ja Jenni Vartiaisen junat ja naiset, ja edelleen taidettiin jaksaa baareissa ja radiokanavilla pohtia, mitä se kettu nyt oikein sanokaan. Täällä kun meitä on ollut muutamakin pimennossa elänyt suomalainen, on tästä "what does the fox say"-hommasta saatu aikaan aika paljon huonoa läppää, kun täällä kuitenkin on tämä Fox Lodge ja sen omistajapariskunta, mr. ja mrs. Fox...

Telkkarissa julkkis-BB oli lähtöni aikaan juuri loppunut (kuulemma, katsoiko joku sitä oikeesti? ), vain elämää-sarjasta tullut kaksi jaksoa ja se jaksoi vielä pysyä keskustelunaiheena edes jossain määrin. Salkkareissa Pepin vauva oli juuri syntynyt. Todennäköisesti näissä telkkarijutuissa kyllä olen vielä vähän enemmän hukassa kuin kaikessa muussa, koska en Suomessakaan telkkaria pahemmin katso...

Mutta mistä nykyään puhutaan? Mitä biisejä kuunnellaan? Mitä sellaista on pinnalla, josta syksyllä ei oltu vielä kuultukaan? Sivistäkää minua!

-heli

Sekava avautumispostaus

Nyt kirjoitan jostain syystä tosi paljon tällaisia avautumispostauksia siitä, miten kotiin ei ole ikävä ja tänne on melkein jo nyt ikävä, mutta ihan sama. Varoitin nyt tässä vaiheessa mikä on tekstin aihe (tai ainakin 4/5 siitä), eli saa skipata jos supersekava avautumispostaus ei kiinnosta! :)

Yhtenä päivänä aloin melkein itkeä (tai okei, se ehkä lasketaan jo itkemiseksi...) kun olin Lovenessin kanssa täällä meillä kotona, ja tajusin että minulla on aikaa kaksi viikkoa ja miten iso ikävä sitä pientä tyttöä ihan oikeasti tulee. Loveness on ihan oikeasti kehittynyt ihan mielettömän paljon todella lyhyessä ajassa, ja kasvukäyrä menee suoraan ylöspäin tällä hetkellä, ja Love näyttää paaaaaaaljon terveemmältä nykyään! Ja minä rakastan häntä, ja hän mitä ilmeisimmin minua, päätellen siitä leveästä hymystä joka pienille kasvoille syttyyy kun haen hänet aamulla sängystä ja siitä, ettei pahan paikan tullen kelpaa oikein kenenkään muun syli. Miten minä voin jättää sen pienen, joka luottaa minuun eniten tässä maailmassa, ja jota minä rakastan? 

No joo. Sitten mietin, että miksi tänne tulee ikävä, mutta kotiin ei. Okei, se on aika ilmeistä, että olen ollut tässä maassa kuitenkin jo niin kauan, että tästä on tullut tärkeä paikka ja olen tottunut olemaan täällä. Tiedän, etten lähde tästä maasta viimeistä kertaa, mutta silti: olen jo joutunut ja joudun vielä hyvästelemään paljon ihania ihmisiä ja rakkaita lapsia, monet näin ja näen varmasti viimeistä kertaa ikinä. Ja se sattuu.

Mutta kaikella logiikalla kotiin pitäisi silti olla ikävä. Ja noh, kyllähän niitä rakkaita ihmisiä onkin, mutta ei silti edes niin paljon kuin Ilembulan tai Mufindin orpolapsia ja varsinkin  Lovenessia on jo nyt. Miksei? Päädyin siihen tulokseen että a) minulla ei ole kotona mitään, minkä takia minun tarvitsisi mennä takaisin, ja b) ne ihmiset ovat itsestäänselvyys. Eihän niin saisi ajatella, että kukaan on itsestäänselvyys, mutta kun minun ei tarvitse pelätä, etten enää koskaan näkisi perhettäni tai ystäviäni, jos olen hetken tai vähän pidemmänkin hetken poissa. Mutta näistä ihmisistä monet menetän lopullisesti. Ja vaikka joskus viiden tai kymmenen tai viidentoista vuoden päästä tulisinkin tänne katsomaan, miten Lovenessilla menee, ei hän minua muistaisi. Onneksi.

Tulee sekava postaus mutta ei itseasiassa kiinnosta kauheasti. Ja nyt kun siitä kuitenkin tuli jo sekava, niin jatkan vielä vähän. Mietin yhtenä iltana, voisinko oikeasti asua Tansaniassa pitempään, vaikka kolme vuotta, enkä keksinyt yhtään hyvää syytä miksen voisi, mikäli elämäntilanteeni Suomessa antaisi periksi. Jaa miksi sitten asuisin? No siis, kaksi vuotta pitäisi asua Tansaniassa, jotta voisi adoptoida lapsen täältä..... :) mutta sitä nyt on onneksi vielä aikaa pohtia :)!

No joo, sitten asiaan. Torstaina oltiin tosiaan home based care ajelulla aamusta iltaan. Oli taas ihan supermielenkiintoista, tapasimme muutaman ihmisen, joiden kaikella todennäköisyydellä pitäisi olla jo kuolleita, monta hiv-positiivista ja ties mitä, ja kävimme sanomassa "pole" Bennettin sukulaisille, sen syöpäpotilaan, joka oli yhdeksän lapsen isä ja Susanin sydämenasia, ja joka kuoli muutama päivä sitten. Itseasiassa niistä HBC-ajeluista voisi tehdä ihan erikseen postauksenkin jossain vaiheessa, kun olen ollut nyt mukana yhteensä kuitenkin jo kolme kertaa. Pääsen varmaan ensi viikolla vielä viimeisen kerran mukaan, eli ehkä julkaisen sen jälkeen postauksen aiheesta! 

Pääsen muuten nykyään nettiin varmaan vain kerran viikossa, eli lauantaisin, eli ensi lauantaina, koska sitten olenkin jo kohta matkalla kotiin. Ja sitäpaitsi en välttämättä edes tule ensi lauantaina farmille, jos en halua pitää vapaapäivää. Uskon nimittäin, etten ehkä pidä, koska haluan viettää Lovenessin kanssa jokaisen mahdollisen minuutin, enkä jaksa kyllä taas kantaa sitä lasta tänne ylös! Olipa selvästi ilmaistu tämäkin asia...

-heli

Ps. Ja sitten tiedoksi niille joita kiinnostaa ja myös niille, joita ei kiinnosta. Lähden täältä 3.3. Ensin taksilla kohti Mafingaa ja siitä Leenan kyydillä Iringaan. Karo tulee mukaan, ja vietämme yhdessä pari päivää Iringassa, kunnes Karo lähtee keskiviikkona takaisin mufindiin ja olen Iringassa vielä yhden yön yksin. Sitten 6.3. Jenni tulee bussilla Njombesta, ja hyppään kyytiin Iringasta ja jatkamme matkaa Dariin (jenni menee vastaan kaveriaan joka tulee Suomesta kaksi päivää lähtöni jälkeen). Siellä vietän puolitoista yötä, ja 8.3 aamuyöllä onkin aika sanoa hyvästit Tansanialle, Suomessa olen alkuillasta.

Pikapäivitys (taas)

Julkaisin eilen pitkän postauksen aiheesta "asioita joita Suomesta tulee ikävä". Kerroin että eniten ikävä on täydellistä puhtauden tunnetta ja nukkumista ilman bedbugeja ja kirppuja, ja että on minulla myös first world problems, eli kaipaan myös hyvää ruokaa, puhelimessa puhumista niin että kumpikin kuulee mitä toinen sanoo ja mahdollisuutta ostaa mitä vain milloin vain. Mutta yllätysyllätys se postaus ei koskaan näköjään julkaistunutkaan, ja tänään aamulla poistin sen luonnoksen joten no can do. Kerroin myös että asha tuli tänne eilen, ihanaa! Ja sen, että jostain syystä en saa vastattua blogin kommentteihin, mutta luen kyllä ne kaikki, ja on ihanaa että jaksatte kommentoida!

Laitan nyt kuitenkin megalyhyen minipäivityksen, koska seuraavasta nettikerrasta ei taas ole tietoa... Eli siis. Tänne ei kuulu mitään kovin ihmeellistä. Päivät vietän Lovenessin kanssa kuten yleensä, illat vauvatalolla. Love edistyy koko ajan hienosti! Torstaina menen koko päiväksi home based care- ajelulle, kerron siitä sitten sen jälkeen!

Eilen käytiin myös Lodgella syömässä ihanaa ruokaa, oujee! Ja ihan oikeesti, jäljellä jotain kaks viikkoa Mufindissa, ja kolmen viikon päästä olen jo kotona, apua!

-heli

Koko maailmaa ei voi pelastaa, yhden ihmisen voi... yrittää pelastaa

Albiinotyttö Zulean tilanteesta olen saanut muutamia kyselyitä, mutta en ole halunnut kertoa mitään ennen kuin tiedän itse, missä mennään. Oikeasti en oikein tiedä vieläkään, mutta noh…

Kun lähdin Ilembulasta, tilanne oli se, että Mbeyasta odotettiin tuloksia, onko haavassa syöpää vai ei, ja Zulea oli juuri päässyt, tai lähinnä kai vain lähtenyt, kotiin äitinsä kanssa, mutta oli kuitenkin sovittu, että hän tulee takaisin kuun lopussa, kun daktari Koshuma tulee Iringasta Ilembulaan.

Kuun loppu tuli ja meni, samoin Koshuma, mutta Rüdilta kuulin, ettei Zuleaa enää Ilembulassa näkynyt. En tiedä, miksei. Ehkä kyse oli siitä, ettei perhe ihan kunnolla ymmärrä, että heitä varten on iso kasa valkonaamojen rahaa, jolla heidän lapsensa voidaan hoitaa, ja jollei hoideta, lapsi kuolee? Vai onko kyse ehkä siitä, ettei perheen äiti voi viettää pitkiä aikoja sairaalassa, koska peltotyöt on pakko tehdä, jotta perhe saadaan ruokittua loppuvuonna? Tai ehkä heillä ei ollut rahaa tulla bussilla kotikylästään Ilembulaan? Mahdollisia syitä on paljon, ja jotkut niistä ovat sellaisia, että meidän valkonaamojen on todella vaikea ymmärtää. Tai kyllä ainakin minun on vaikea kuvitella tilanne, jossa maissinistutus menisi lapseni hengen edelle, mutta toisaalta jos loppuperheeni henki riippuisi siitä maissipellosta… En siis tiedä, mikä todellinen syy on, mutta ainahan voi spekuloida ja yrittää ymmärtää.

Oli miten oli, eihän ketään voi väkisin hoitaa. Tässä kohtaa tuli vähän sellainen ”pole”-fiilis: eihän se Zulean vika ole, että hänen vanhempansa päättävät ottaa hänet pois sairaalasta, oli syy mikä hyvänsä. Ajattelin että noh, voi olla että nyt sitten Zulean hoito jää tähän, lapsi kuolee ja me mzungut opimme jotain kulttuurieroista, ihmisistä ja elämästä ylipäätään.

Anyway, Mbeyassa näytepala oli tutkittu, mutta tulostahan ei – yllätys yllätys- voitu toimittaa sairaalalle ennen kuin sairaala maksaa siitä. Tämä oli olevinaan jokin ongelma, mutta siihen sanoin vain, että meillä ihan oikeasti on edelleen yli miljoona shillinkiä tämän tytön hoitoa varten, joten yhdestä pikku maksusta tämä homma ei kyllä ihan varmasti nyt jää kiinni. Mutta siltikään minulle asti ei koskaan ole kantautunut, mikä se tulos nyt sitten oli.

Nyt Leena on viikon Ilembulassa (tulee takaisin lauantaina) ja yrittää siellä selvittää näytepalan tuloksen ja, mikäli se on hyvä, voidaanko Zulea järjestää jotenkin vielä takaisin Ilembulaan hoidettavaksi. Onneksi Leenan organisointikyky on kuitenkin hiukan eri luokkaa kuin tansanialaisten, joten toivotaan että hän saa homman jotenkin järkätyksi.

Tämä on minulle henkilökohtaisesti aika kova paikka. Tämä oli mielestäni mahtava projekti, Zulea aivan ihana tyttö, ja ihan oikeasti uskoin ja toivoin, että voisimme saada yhdessä aikaan jotain merkityksellistä yhden ihmisen ja perheen elämässä. Olen tosi surullinen ja vihainenkin tästä tilanteesta, varsinkin kun omat käteni ovat niin sidotut: ei ole minusta kiinni, mikä näytteen tulos on, koska Koshuma tulee seuraavan kerran, tuovatko Zulean vanhemmat lapsensa takaisin Ilembulaan ja jos tuovat, saadaanko haava ajoissa hoidettua viivytyksestä huolimatta. En edes ole Ilembulassa, en puhu swahilia kovinkaan paljon enkä tiedä missä Zulea asuu, ja sitä paitsi oma aikani tässä maassa alkaa lähestyä loppuaan, aikaa jäljellä noin kolme viikkoa.
Mutta nyt ei todellakaan saa antaa periksi, ei niin kauan kuin toivoa on vähääkään jäljellä.

Ja sitä vielä on!

-Heli

ps. joo, olen ollut tosi huonosti netin äärellä. Tästä eteenpäin Jennyn ja Geoffin netti toimii iltaisin 21-23, mutta sinne pitää varata aika tunniksi kerrallaan ja siellä voi käyttää vain heidän koneitaan (eli en pysty käyttämään facetimea), joten uskon että todennäköisesti aion käydä ehkä keskiviikkoiltaisin (mikäli saan ajan varattua) kello 21-22 (eli Suomen aikaa 20-21) siellä netissä, ja lauantaisin, kun minulla on vapaapäivä, kävellä ylös farmille, jolloin siis hyvällä tuurilla on se facetimemahdollisuus!

Neljän viikon ahdistus

Ellalle iski aikoinaan "kolmen ja puolen viikon paniikki", tuntuu että siitäkin olisi jo ikuisuus. Ja toisaalta muistan sen päivän kuin eilisen ja siitä tuntuu olevan vain hetki. Mutta siitä on reilu kaksi kuukautta. 

Minulla on tätä matkaa jäljellä tasan kuukausi. Kuukausi on teoriassa pitkä aika, käytännössä yksi silmänräpäys. Ja minulle on varmaan iskenyt joku "viimeisen kuukauden paniikki". 

Tai ehkä paniikki on väärä sana. Ahdistus voisi olla parempi.

Olen alkanut päästää irti Ilembulasta. Tai en päästää irti, mutta ymmärtää, etten ole menossa sinne enää. Ei siitä ole edes montaa päivää, kun väitin ettei sinne ole niin kova ikävä kuin "pitäisi", mutta nyt alkaa olla. Ensimmäistä kertaa sieltä lähtemisen jälkeen alkaa itkettää, kun katson Ilembulan orpolasten kuvia, enkä olisi voinut muutama päivä sitten edes kuvitella, että joutuisin nielemään kyyneleitä kun käsken Leenan kertoa Ilembulaan mennessään  terveisiä orpolan mamoille ja muille tutuille. Enkä olisi osannut aavistaa, kuinka iso ikävä yhdellä pienellä tekstiviestillä saadaan aikaiseksi: Asha tekstasi yhtenä päivänä "I miss you". Ja uskon, että hänellä ihan oikeasti saattaa ollakin ikävä, itkimmehän molemmat lähtöni hetkellä, kumpikaan ei oikein saanut edes sanottua, että tulee ikävä. Vaikka tietäähän sen muutenkin. Onneksi Asha tulee ehkä ensi viikolla tänne käymään!

Silloin kun muutama viikko sitten itkin orpolapset jättäessäni, Anniina lohdutti minua sanomalla, ettei hyvästien tarvitse olla lopulliset. Olen muutaman sadan kilometrin päässä rakkaistani, voin mennä käymään. Muutama päivä sitten Leena sanoi, että "ehkä sä voisit tulla vielä käymään Ilembulassa". No joo, niin voisinkin, olen ajatellut sitä paljon, enkä ole kai vielä oikein päättänyt, haluanko mennä. Tai siis tietenkin haluan, mutta se olisi varmaan vain entistä vaikeampaa minulle, ja todella hämmentävää pienille, jotka toivottavasti ovat jo unohtaneet minut, vaikka minä en heitä varmasti ikinä unohdakaan.

Maria sanoi viimeisenä päivänään, ettei haluaisi lähteä kotiin, että se tuntuu todella oudolta ajatukselta. Tiedän tunteen. Se iski tässä ja nyt, vaikka minulla sentään on vielä kuukausi jäljellä! Vaikka tiedän, että kotiin on yllättävän helppo mennä ja siihen omaan elämään ihan liian helppo palata (ainakin viimeksi oli), en jotenkin osaa kuvitella sitä. Ahdistaa ajatella räntää, kylmää ja pimeää. Ahdistaa ajatella mököttäviä ihmisiä bussissa, valituksen määrää ihmisiltä joilla on kaikkea ja kiireistä elämää. Sitä, miten melkein jokainen vastaantuleva ihminen on mzungu, valkonaama. Ruuhkia, moottoriteitä ja tavarataloja. Olen ilmeisen mökkiytynyt tänne vuorille, kun Iringassakin vähän pelotti autojen, ihmisten ja turistien huima määrä.

Katsokaa nyt tätä kauppojen,autojen ja ihmisten määrää Iringan keskustassa :D

En halua kotiin. En halua jättää minun pientä Lovenessiani, jota rakastan niin paljon jo nyt, enkä näitä muitakaan ihania pieniä, joita hoidan illat kakkostalolla. En halua lähteä niin kauas älyttömän ihanista ja rakkaista lapsista Ilembulassa, niin kauas etten voi palata sitten kun iskee polttava ikävä, sellainen joka vielä  ei edes ole iskenyt, vaikka ikävä onkin. En halua, mutta minun täytyy. Sitä ennen kuitenkin aion ottaa viimeisistä kuukausista kaiken irti, nauttia täysillä.

Ja sitten vain menen kotiin. Koska minun täytyy. 

-heli

Pieni pikapäivitys

Nyt kun kerrankin olen nopean ja toimivan netin äärellä, niin pistänpä pientä pikapäivitystä. Haluaisin kertoa teille kuvien kera mitä teimme Iringassa, koska siitä on hienoja kuvia, mutta kuvathan nyt tietenkin on kamerassa, läppäri Mufindissa ja ipadille en nyt saa niitä kuvia ilman sitä sellaista lisäosaa you know, joka myös on Muffarissa. Kerron nyt siis vain ilman kuvia, katsotaan jos saan ne lisättyä myöhemmin.

Iringassa:

Vähän shoppailtiin. Tuliaisia. Neema Craftissa, Maasai streetilla, muissa pikku krääsäkaupoissa. Ja ruokaa kaupasta.

Ahdisti. Valkonaamojen määrä, autojen määrä (no Mufindissa on jotain kolme autoa:D) ,turismi. Mahdollisuus ostaa turistikrääsää. Maasaikadun tietynlainen turisteille suunnattu epäaitous, vaikka maasait ovat ihan oikeita, tavarat käsityötä. Vaikka eihän iringa ole lähelläkään mitään oikeaa turistikohdetta...

Syötiin. Oikeaa ruokaa. Intialaista, kreikkalaista, paninia... Siis söin kolme salaattia kahdessa päivässä, salaatteja on ikävä Mufindin hiilaripatojen äärellä (meillä on paljon pastaa, valkoista leipää yms..)

Juotiin. Hotellihuoneessa salaa. Ensimmäisenä iltana jaettiin viinipullo, juotiin muovipulloista leikatuista mukeista. Toisena iltana juotiin viinipurkki (no sellanen mehupurkin näkönen:D) ilman mitään laseja. Oli hieno fiilis.... 

Saatiin muutama lämmin suihku, teki muuten aika hyvää Mufindin vesikatkon ja neljän päivän suihkuttomuuden jälkeen....ja käytettiin nopeaa nettiä, joka tosin ei keskiviikkona pahemmin toiminut..

Siinä se kai sitten olikin. Mitäpä sitä pikku lomalla muuta tarvitseekaan?

Ikävästä ja sen puuttumisesta

Perjantaina illalla ihanan Fox lodge-päivällisen jälkeen makasin sängyssäni kuuntelemassa musiikkia, niitä biisejä Ellan spotify-listalta, joista tulee mieleen Ilembula. Siinä sitten aloin ajatella asioita ja hoksasin, että vaikka minulla tavallaan on ihan hirveä ikävä Ilembulaan, ja varsinkin niitä orpolapsia, ei minulla kuitenkaan oikeasti ole. Aloin miettiä syitä, miksen kaipaa niin paljon rakastamaani paikaan rakastamieni lasten luo, ja päädyin keksimään kaksi syytä. 

Ensimmäinen on aika ilmeinen:  täälläkin on ihanaa. Täällä on rakas pieni Loveness, joka tarvitsee rakkautta jota voin hänelle antaa. Täälläkin on hyvää seuraa ja kivoja tyyppejä, paljon ihania orpolapsia hoidettavana ja mahtava home based care- projekti. Vaikka tavallaan Ilembulalla on sydämessäni vähän isompi paikka kuin Mufindilla, olenhan viettänyt siellä paljon enemmän aikaa, on Mufindikin kuitenkin aika korkealla sijalla, ja Loveness nostaa sijoitusta paljon, koska ihan oikeasti rakastan häntä ihan hirveästi (en nyt jaksa lopettaa sen hokemista...). 

Toinen syy on ehkä vähän hassumpi. Ilembula tuntuu niin kodilta, etten ole vielä sisäistänyt etten ole palaamassa sinne (ainakaan ihan heti). Ilembula on ihana paikka, orpolapset samoin, ja jotenkin tuntuu todella vaikealta vielä näin kahden viikonkin jälkeen käsittää, että this is it now, en ole menossa takaisin Ilembulaan, tämä ei ole vain joku kiva pikku Mufindin-loma. Ehkä tästäkin tulee koti vielä jossain kohtaa, ja ainakin iso pala sydämestäni jää tänne pienelle rakkaalle Lovenessille.

Uskon kyllä että tulen takaisin Tansaniaan. Vielä joskus, sanoinhan että sydämeni on jo täällä, enkä usko että saan sitä otettua mukaani lähtiessäni. Kotiinpaluuseen on muuten aikaa reilu kuukausi. Vielä ei tunnu pahalta, mutta uskon että kun jäljellä olevasta ajasta aletaan puhua viikoissa, iskee jonkinlainen paniikki. Kotiin ei ole nimittäin ikävä. Rakkaita ihmisiä on, ja uskon että olisin jo nyt tavallaan valmis tulemaan kotiin. En siis halua tulla, en ikävöi kotiin, en laske päiviä kotiinpaluuseen muuta kuin ehkä surullisena lähdön lähestymisestä, mutta kotiinpaluu alkaa pikkuhiljaa tuntua sellaiselta asialta, jonka pystyn kestämään, vaikka se tuleekin olemaan äärimmäisen vaikeaa jättää pientä rakastani ja tätä koko paikkaa.

Tähän loppuun vielä bonustehtävä: laske montako kertaa tekstissä esiintyvät sanat "rakas", "rakkaus", "ihana" tai "rakastaa" eri muodoissaan ja päättele sitten siitä olenko nauttinut olostani täällä.

-Heli

Ps. Nyt ollaan Karolinan ja Marian kanssa Iringassa, Maria jatkaa tästä matkaa kohti Daria ja Suomea, minä ja Karolina palaamme Mufindiin torstaina. Täällä yritetään ny käydä kaupassa, syödä hyvää ruokaa ja ostaa vihdoinkin vähän tuliaisia ! :)

Ps2. Kirjoitin tämän tekstin vissiinkin perjantaina tai lauantaina, mutta pääsin vasta nyt julkaisemaan sen. Kaikki pitää edelleen paikkansa, paitsi että eilen kun juttelin Suomen kuvalehden toimittajan kanssa, jouduin vähän nielemään kyyneleitä kertoessani Ilembulan lapsista... Katri Merikallio tekee juttua tästä Mufindin koko projektista, ja haastatteli minuakin. Juttu ei välttämättä tulee lehteen asti, vaan on luettavissa Suomen Kuvalehden nettisivuilta ilmeisesti jostain blogista (hyvin tiedän :D), mikä on kylläkin ilmeisestikin maksullista.