Ikävästä ja sen puuttumisesta

Perjantaina illalla ihanan Fox lodge-päivällisen jälkeen makasin sängyssäni kuuntelemassa musiikkia, niitä biisejä Ellan spotify-listalta, joista tulee mieleen Ilembula. Siinä sitten aloin ajatella asioita ja hoksasin, että vaikka minulla tavallaan on ihan hirveä ikävä Ilembulaan, ja varsinkin niitä orpolapsia, ei minulla kuitenkaan oikeasti ole. Aloin miettiä syitä, miksen kaipaa niin paljon rakastamaani paikaan rakastamieni lasten luo, ja päädyin keksimään kaksi syytä. 

Ensimmäinen on aika ilmeinen:  täälläkin on ihanaa. Täällä on rakas pieni Loveness, joka tarvitsee rakkautta jota voin hänelle antaa. Täälläkin on hyvää seuraa ja kivoja tyyppejä, paljon ihania orpolapsia hoidettavana ja mahtava home based care- projekti. Vaikka tavallaan Ilembulalla on sydämessäni vähän isompi paikka kuin Mufindilla, olenhan viettänyt siellä paljon enemmän aikaa, on Mufindikin kuitenkin aika korkealla sijalla, ja Loveness nostaa sijoitusta paljon, koska ihan oikeasti rakastan häntä ihan hirveästi (en nyt jaksa lopettaa sen hokemista...). 

Toinen syy on ehkä vähän hassumpi. Ilembula tuntuu niin kodilta, etten ole vielä sisäistänyt etten ole palaamassa sinne (ainakaan ihan heti). Ilembula on ihana paikka, orpolapset samoin, ja jotenkin tuntuu todella vaikealta vielä näin kahden viikonkin jälkeen käsittää, että this is it now, en ole menossa takaisin Ilembulaan, tämä ei ole vain joku kiva pikku Mufindin-loma. Ehkä tästäkin tulee koti vielä jossain kohtaa, ja ainakin iso pala sydämestäni jää tänne pienelle rakkaalle Lovenessille.

Uskon kyllä että tulen takaisin Tansaniaan. Vielä joskus, sanoinhan että sydämeni on jo täällä, enkä usko että saan sitä otettua mukaani lähtiessäni. Kotiinpaluuseen on muuten aikaa reilu kuukausi. Vielä ei tunnu pahalta, mutta uskon että kun jäljellä olevasta ajasta aletaan puhua viikoissa, iskee jonkinlainen paniikki. Kotiin ei ole nimittäin ikävä. Rakkaita ihmisiä on, ja uskon että olisin jo nyt tavallaan valmis tulemaan kotiin. En siis halua tulla, en ikävöi kotiin, en laske päiviä kotiinpaluuseen muuta kuin ehkä surullisena lähdön lähestymisestä, mutta kotiinpaluu alkaa pikkuhiljaa tuntua sellaiselta asialta, jonka pystyn kestämään, vaikka se tuleekin olemaan äärimmäisen vaikeaa jättää pientä rakastani ja tätä koko paikkaa.

Tähän loppuun vielä bonustehtävä: laske montako kertaa tekstissä esiintyvät sanat "rakas", "rakkaus", "ihana" tai "rakastaa" eri muodoissaan ja päättele sitten siitä olenko nauttinut olostani täällä.

-Heli

Ps. Nyt ollaan Karolinan ja Marian kanssa Iringassa, Maria jatkaa tästä matkaa kohti Daria ja Suomea, minä ja Karolina palaamme Mufindiin torstaina. Täällä yritetään ny käydä kaupassa, syödä hyvää ruokaa ja ostaa vihdoinkin vähän tuliaisia ! :)

Ps2. Kirjoitin tämän tekstin vissiinkin perjantaina tai lauantaina, mutta pääsin vasta nyt julkaisemaan sen. Kaikki pitää edelleen paikkansa, paitsi että eilen kun juttelin Suomen kuvalehden toimittajan kanssa, jouduin vähän nielemään kyyneleitä kertoessani Ilembulan lapsista... Katri Merikallio tekee juttua tästä Mufindin koko projektista, ja haastatteli minuakin. Juttu ei välttämättä tulee lehteen asti, vaan on luettavissa Suomen Kuvalehden nettisivuilta ilmeisesti jostain blogista (hyvin tiedän :D), mikä on kylläkin ilmeisestikin maksullista.