Faktat pöytään

Ei täällä koko ajan tapahdu jotain. Tämä on meille hyvin pitkälti arkea täällä. Päivät ovat samanlaisia, ja seuraavantyylinen keskustelu käydään monta kertaa päivässä, joka päivä:

"Hei me puhuttiin tästä just eilen!"

"No ei varmana ollu oikeesti eilen, ehkä viime torstaina tai jotain"

Mutta kuitenkin koko ajan tapahtuu pieniä juttuja, jotka saavat onnelliseksi, surulliseksi, hämmentyneeksi, mitäikinä. Kerätäänpä siis kiva kolmen kohdan ja yhden bonuksen lista siitä, mitä täällä on tapahtunut meidän Njombenreissun jälkeen.

1. Mäkki oppi kävelemään! Helposti menee jo kymmenen huojuvaa askelta meidän isolla pojalla. Hekima on ihan rliikkeellelähdön rajoilla, hän pyörii akselinsa ympäri ja jopa hiukan liikkuu kummallisesti istumahyppien.... Ja Abigail kääntyi yhtenä päivänä mahalta selälleen, varmaan vähän puolivahingossa, mutta se on kuitenkin nyt virallista.

2. Catherinilla on joku takertumisvaihe. Kat on ollut minun tyttöni ennenkin, aina jonkun uuden tai vähemmän orpolassa käyneen ihmisen ilmestyessä näköpiiriin, Kat kiireellä kiipesi syliini. MUTTA nyt tämä on mennyt vähän överiksi: olin viikonlopun pois, liekö lapsella sitten ollut ikävä tai jotain, mutta kahteen päivään (ja varsinkaan maanantaina) Kat ei ole suostunut oikein menemään kenenkään muun syliin, vaan aloittaa hysteerisen huudon jos joku orpolan mama yrittää esim. syöttää häntä. Eilen otin Katin meille kotiin kangassa nukkumaan, kun eihän siitä muuten olisi tullut mitään.

Sinänsähän kyseessä ei olisi mikään ongelma, Kat on minulle ihan hirveän rakas ja kaikkea, mutta kun...

A) olisi kahdeksan muutakin sylissä pidettävää.

B) ei lapselle saa opettaa, että heti kun vähän kitisee, pääsee syliin. Mutta toisaalta tilanne on ihan eri, kuin se olisi esimerkiksi oman lapsen kohdalla, koska

C) tämän lapsen perusluottamus ja -turvallisuus ei varmastikaan ole mitenkään ihanteellisella tasolla, koska eihän hänelle ole kukaan ollut ehkä koskaan se turvallinen ihminen. Catherinhän on tullut heinäkuussa orpolaan aliravittuna yhdeksän kuukauden ikäisenä: kuka tietää, mitä traumoja hänellä on kotoa, ja kuinka vahva on ollut tämä hylätyksi tulemisen tunne, kun äiti kuoli ja isä toi lapsen orpolaan? 

Nyt, kun hän on "valinnut" minut itselleen turvallisimmaksi ihmiseksi, miten minä voisin kääntää katseeni hysteerisesti huutavasta yksivuotiaasta? 

Mitä tämän lapsen kanssa pitäisi tehdä, ideoita?

Kat treenaa

Lievä hätäännys, kun Ella tuli liian lähelle. Siis ihan totta, Ella, joka oli Katille ihan yhtä ok sylivalinta vielä viime viikolla... 

3. Sadekausi alkoi eilen. Eli siis mitä, kaksi päivää sitten? Tarkoittaa sitä, että on selvästi viileämpää ja vettä tulee välillä kuin saavista kaataen ukkosen kera. Tällä hetkellä toki hanasta ei sitten tulekaan vettä ollenkaan...

+BONUS: oikeasti olen alkanut vakavissani harkitsemaan, että pitäisikö meidän ehkä mahdollisesti pyytää jo siivousta täällä kämpässä. Ja hei, kuka muka on ikinä kuullut minun sanovan, että "täällä vois kyllä siivota"? Ja ei, tästä katastrofista ei ole eikä tule kuvamateriaalia!

-Heli

30 paikkaa, 46 ihmistä ja kana.

Perjantaina lounaan jälkeen lähdettiin meidän semikämppiksen Lincolnin kanssa dalladallalla (eli pienellä bussilla) kohti Njombea, joka on isompi kaupunki 90 kilometrin ja kolmen tunnin bussimatkan päässä. 

Kumpikin bussi Njombeen päin (vaihto oli Makambakossa) oli aivan täynnä, ensimmäisessä laskimme 30 istumapaikkaa, 46 ihmistä ja yksi kana. Istuin todella hikisissä tunnelmissa Ellun ja jonkun paikallisen välissä, koko ajan vain tiivistettiin lisää ja lisää. Mutta fiilis oli ainakin paljon aidommasta Afrikasta, kuin jos olisimme menneet ilmastoidulla taksilla.

Perillä Njombessa pääsimme itse asiaan, eli hotelliin. Matkan motiivina siis oli lähinnä vähän päästä irti arjesta ja syödä ja juoda hyvin. Olimme pienessä hotellissa, joka oli ihan siisti lukuunottamatta vessan homeista kattoa... Hotellissa oli myös paljon amerikkalaisia vapaaehtoisia kuuman suihkun, baarin ja ruuan perässä, eli ei edes ollut mitenkään noloa vain istuskella hotellin terdellä skypettämässä.

Siellä sitten istuttiin iltaa muutaman jenkin kanssa baarissa, ja seuraavana päivänä käytiin tutustumassa Njomben kaupunkiin edes vähän. Paljon myös chillailtiin hotellilla, jossa tosiaan netti toimi todella hyvin! :) 

Sunnuntaina sitten tavattiin suomalais-tansanialaisessa perheessä au pairina oleva Jenni, joka näytti meille kaupunkia ja jonka kanssa kävimme syömässä. Kolmen maissa hypättiin Ellan kanssa Makambakoon menevään bussiin (Lincolnia ei siis nähty perjantain jälkeen) ja matkustettiin takaisin Ilembulaan. Ihana pikku hotelliloma!

Ella ja Jenni

Ellu ja Hellu dalladallassa

Loppuun vielä dalladallailun plussat ja miinukset:

Plussat :

-hinta

-tunnelma

Miinukset:

-odottaminen

-änkeminen

-tunkeminen

-vaarallisuus (ylinopeus)

-epäkäytännöllisyys

-hitaus

-epävarmuus

Mutta hei, halvalla päästiin tunnelmaan.

-heli

Ps. Vielä lisää paikalliseen fiilikseen, ihan kuin dalladalloissa ja kitengeissä ei olisi tarpeeksi totuttelemista:

Ja vielä pari kuvaa

Edelliseen postaukseen viitaten ihan vaan pari kuvaa.

Kitenge päälle, lapsi kangaan ja savannikävelylle. Monena päivänä jalassa on Makambakon torilta ostetut muovikengät, ja paikallisia tervehditään iloisesti ohimennen, vaihdetaan ehkä kuulumiset. Ja huomatkaa hiustyyli, melkein jo afro.

-Heli ja Catherin

Valkonaamat Afrikassa

Puhuttiin Ellan kanssa kerran, miten täällä ei oikeasti tule ajatelleeksi, että nämä ihmiset ovat mustia. Eipä sillä, että sillä olisi mitään väliä tietenkään, mutta on hämmentävää kun sitä ei tajua. Kerran ihan vakavissani mietin, että mitkä ihmeen sukkahousut Hekimalla on housujen alla, kun housunpolvessa olevasta reiästä näkyi tummaa ihoa (kunnes siis tajusin että ihoahan se on). Jep, kuulostaa hassulta, I know. 

Ainoa hetki, jolloin ajattelen olevani erivärinen kuin kaikki muut täällä, on shoppailuretki Makambakoon, kun tiedän ihmisten katsovan vähän pidempään ja kuulen lasten huutavan "mzungu" eli "valkonaama".

Mikä väriero?

No, mutta tässä on nyt astuttu astetta syvemmälle paikalliseen elämään. Maanantaina kävimme yhden keittiön maman, Leenan kasvattilapsen Ashan kanssa ostoksilla Makambakossa. Menimme sinne daladalalla, eli pikkuisella bussilla, jossa istuimme tiiviisti paikallisten keskellä. Makambakossa ostelimme kitenge-kankaita kuin paikalliset Ashan tulkkaamana. Täällä on paljon ihania ihmisiä, joihin on ihana tutustua, ja muutenkin sellaiset hetket, joina ollaan oikeasti osa tätä kulttuuria ja kohdataan ihmisiä, on ihania.

Yhteen sellaiseen päästiin ihan tosissaan osallisiksi tiistaina. Maanantaina kuoli sairaalassa yksi ihosyöpäpotilas, kolmekymppinen albiinonainen Alatupela, joka on jo pidempään kuulunut palliative care- hoidon piiriin. Ella on käynyt nurse Aidan kanssa joka toinen päivä Alatupelan kotona hoitamassa järkyttävän näköistä puolen pään kokoista haavaa (itsekin olin siis kerran mukana), kunnes Alatupela meni ehkä viikko sitten niin huonoon kuntoon, että joutui sairaalaan. 

Oli ihan mielettömän suuri kunnia, etuoikeus, päästä mukaan Alatupelan hautajaisiin. Menimme sinne kitengeihin kietoutuneina (keittiön mamat kävivät pukemassa meidät) kuin paikalliset, ja olimme todella osa oikeaa elämää täällä. Emme pelkästään mzunguja, vaan kyläläisiä. Istuimme kuumassa hautausmaan maassa katsomassa kun Alatupela haudattiin, mamat tanssivat ja lauloivat ja pappi puhui. Kävelimme koko kylän voimin Alatupelan perheen kotiin, jossa esitimme suruvalittelut perheelle ("pole") ja söimme käsin riisiä, kaalia ja papuja (ja nyt jos siitä ei tule mitään mahatautia, niin me ollaan kyllä real africans). 

Kylän väkeä :D

Ella kirjoitti tarkemmin ja kauniimmin hautajaisista, eli Ellan blogista voi lukea siitä. Tuntuisi vaan aika tyhmältä, jos me molemmat kirjoittaisimme aina samat jutut samoja kuvia käyttäen. Meillä muutenkin on monesta asiasta tosi samanlaiset ajatukset, ja koetaan tosi paljon juttuja yhdessä, joten ei ole mitään mieltä molempien aina kirjoittaa niitä juttuja.

Viimeinen, vaikka ei ehkä niin järkevä kohtaaminen paikallisten kanssa oli eilen illalla, kun minä ja Ella lähdimme Lincolnin, Tobiaksen ja Linnean kanssa katsomaan Ruotsi-Portugali-jalkapallopeliä kylälle. Ehkä ainoa ohje tänne on, että "älä kulje pimeällä, ja jos kuljet niin älä ainakaan mene kylälle", joten tottakai me lähdetään pimeällä kylälle. No joo, olihan meillä kaksi miestä mukana suojelemassa meitä, mutta meidän lisäksi peliä oli katsomassa parikymmentä tuntematonta paikallista miestä, eli ei kovin järkevää. Jaksettiin (okeiokei, minä jaksoin, Ella varmaan olisi ollut loppuun asti) katsoa pelistä ensimmäinen erä, jonka jälkeen Lincoln saattoi meidät kotiin. 

-heli

Enemmän kuin tuhat sanaa

Okei, tämä on nyt tosi huono idea. Yrittää nyt näillä yhteyksillä laittaa monta kuvaa postaukseen, hah. No jaa, toivotaan että saan julkaistua, koska kuvat nyt todellakin kertovat tarpeeksi. Eihän täällä mitään ihmeempiä tapahdu joka päivä, arkea täällä vaan eletään. 

Haluan nyt edelleen painottaa, että n. 99% kuvista on Ellan ottamia, kuuten tähänkin asti ja tästä eteenpäin. Ne kuvat, missä on horisontti vinossa/väärä rajaus/huono tarkennus/jotain muuta vikaa, on todennäkösimmin mun.

Meiän kotona oli kerran siistiä, kun osa-aikakämppiksemme Lincoln tuli takaisin Njombesta. Käytiin seuraavanlainen keskustelu (vapaasti suomennettuna): "vau, onks teillä uusia huonekaluja?" "Eeeei, mamat kävi siivoomassa..."

Lauantaina opetettiin Mamoja tekemään hampurilaisia. Ellan sanoin: "ihanaa saada sellasta ruokaa missä ei oo mitään porkkanaa väärissä paikoissa".

Sunnuntaina käytiin kahden ruotsalaisen kanssa savannilla kävelemässä ja kuvailemassa.

-heli

EDIT// ha! Sain julkaistua! :D

Aina ei kaikki mee niinku Suomessa

"Oispa aamupalalla uunituoreita sämpylöitä. Tai siis sellasia suht pehmeitä."

"Oliks siellä ihan siisti vessa?"

"Joo, siellä oli vessanpönttö."

"Siis muistaksä miltä tuntuu sellanen tosi kuuma suihku, sellanen missä ei voi oikeen ees olla ku se vesi on niin kuumaa?"

"Oispa ihanaa nukkua joskus viileessä"

"Meillä on hei ollu jo kaks päivää koko ajan vettä ja sähköä!"

On hassua, miten elämäntavat, -asenne ja arvot muuttuvat niin paljon näissä olosuhteissa. Jos Suomessa hanasta ei tulisi vettä, olisi joku jo pahasti vialla, ja miettikää sitä yleisönosastonkirjoitusten määrää kun kunnan ainoasta pankkiautomaatista ei tulisikaan rahaa juuri sillä viikolla kuin haluaisi. Ei Suomessa ei tulisi mieleenkään suunnitella, että "lataanpa nyt tämän kännykän kun sähköä kerrankin on" tai "vois käydä suihkussa nyt kun vettä tulee".

Täällä ei ole mihinkään kiire, ja oikeastaan on vähän outoa olla paikalla silloin kun on sovittu (paitsi suomalaisten kesken sovitaan, että Makambakoon lähdetään kello 14.14...). Kaikki järjestyy, vaikka ei ehkä ihan niin kuin itse asiat järjestäisi. 

Sopii minulle tietysti, sen tietää kaikki, jotka ovat ikinä nähneet tehokkuuteni esimerkiksi aamuisin...

No joo, sellaisia pohdintoja elämänasenteesta täällä. Meitä on tällä hetkellä täällä muuten 10 vierasta, joista 8 on ruotsalaisia ja yksi suomenruotsalainen. Että joo.

Ella muuten sai nyt eilen luotua sellaisen blogin, johon pystyy jopa kirjoittamaan. Suosittelen kaikille, Ella osaa kirjoittaa niin että ainakin minua naurattaa :D ellsmaj-africa.blogspot.fi

-heli

Kun sanat loppuvat kesken

Tämä kaikki on niin paljon. Haluaisin kirjoittaa miljoonasta asiasta, mutta en löydä sanoja, en keksi kerrottavaa. Ajatuksia, tunteita, fiiliksiä herää joka ikinen päivä. 

Mutta miten voisin kertoa, miltä tuntuu kun orpolapsi takertuu tiukasti kiinni tai nukahtaa syliin? Miltä täällä tuoksuu, ja kuinka ihanaa on herätä kello 6.30 kirkonkellojen soittoon ja auringonvaloon? Miltä tuntuu aloittaa samaan aikaan lauseita ihmisen kanssa, jonka on tuntenut muutaman viikon? Kuinka voi panikoida vain vähän melkein astuttuaan käärmeen päälle? (Joo tästä kohta lisää!). 

 Kuinka kukaan, joka ei ole nyt täällä, voisi ymmärtää, kun en oikein itsekään ymmärrä?

Rakastan tätä paikkaa. Näitä ihmisiä (no niin kuin yleisesti, en nyt ihan kaikkia kuitenkaan). Aurinkoa, asennetta ja kiireettömyyttä. Ja niitä lapsia varsinkin.

Ja nyt asiasta kolmanteen. Se käärmejuttu: oltiin siis yhtenä iltana kävelemässä Leenan luo kahville, oli jo hämärää/pimeää. Matkasta ei muutenkaan draamaa puuttunut, kun juuri ennen lähtöä tapettiin vessasta isohko hämähäkki, ja matkalla bongattiin polulta myös iso rupikonna. Juuri Leenan talon ulkopuolella kuitenkin huomasin taskulampun valossa käärmeen ehkä puolen metrin päässä jaloistani. No tottakai kiljuin ja loikkasin eteenpäin, Ella toisti saman perässä näkemättä käärmettä. 

"Siinä oli käärme, siis toi oli ihan oikeesti käärme!"

"Leena! Leena! Hodi! Tuu ulos!" (Huomatkaa käytöstapojen säilyminen loppuun asti, hodi on siis koputusta vastaava huuto täällä)

Siinä sitten alle metrin päässä käärmeestä kaikessa rauhassa seisoskeltiin ja ihmeteltiin taskulampun kanssa rauhallisesti poispäin luikertelevaa, puolisen metriä pitkää ohutta käärmettä ja pohdittiin ääneen että "onks toi semmonen kobra mikä voi sylkeä sitä myrkkyä?" No joo, jos on niin ehkä kannattaisi olla kauempana? 

No, käärme poistui ja me pääsimme kahville. Jälkeenpäin tutkittuna kyseessä ehkä oli vaaraton talokäärme, mutta ei siitä nyt ole täyttä varmuutta. Kummasti on alkanut kiinnostaa tutkia polut tarkasti tämän jälkeen...

Loppuun vielä yksi kuva kolmen viikon takaa, joka ei liity mitenkään mihinkään.

-heli

Ps. No nyt tulee tekstiä aika tiuhaan tahtiin kun on ollut pakko olla aika kauan postaamatta... :)

Matkalaukkuun pistäisin ja kotiin kuljettaisin

Ilo lapsen silmissä, kun päiväunilta hakee joku sellainen, joka ottaa syliin. Nelikuisen hymy hänen tunnistaessaan kasvot pinnasängyn yläpuolella. Alle vuoden ikäisen vilpitön riemu hänen ottaessaan juoksuaskelia tuettuna, ihmetys kaksivuotiaan kasvoilla, kun pihalle ilmestyy vuohia. Se hymy, mikä on näiden pienten kasvoilla kun he näkevät tutun tulijan ikkunasta, pienten käsien taputus ja vauhdikas konttaus kohti tulijaa: "kuka ekana sylissä?".

Olin ollut täällä aika tarkalleen kolme viikkoa, kun ensimmäisen kerran tajusin miten pahalta tuntuu jättää nämä lapset tänne, kun sen aika tulee. Se sattuu melkein fyysisesti jo nyt, vaikka lähden täältä ehkä kahden kuukauden päästä. Miten voin tehdä sen taas lapsille, jotka odottavat minua tulevaksi joka aamu? Miten he voisivat ymmärtää, miksen jonain aamuna tulekaan? 

No, ehkä tätä on turhan aikaista miettiä nyt jo. Se, mitä oikeasti tarkoitan, on että ihan oikeasti rakastan näitä lapsia. Osaa rakastin jo ennen tuloani, osaa heti sen jälkeen. Mutta nyt ottaisin ihan vakavissani kenet tahansa näistä kotiin jos vain saisin.

-heli

Ps. Joojoo, hengissä ollaan. Netti ei toiminut ollenkaan viikonloppuna, nytkin vähän pätkittäin. 

Sairasta

Orpolalla on yhdeksän aivan ihanaa pientä rakasta, mutta aina ei heilläkään mene kaikki ihan putkeen. Tässä on nyt sanotaan viikon sisään annettu antibiootteja/syötetty parasetamolia/kannettu sairaalaan tutkittavaksi/kokeiltu onko lapsi kuumeinen/niistetty nenää/pidetty sylissä flegmaattista, kuumaa, yskivää lasta vuorotellen suunnilleen jokaisen lapsen kohdalla.

No, tottakai niitä täytyy silti halia ja pussailla, eikä vauva osaa yskiä poispäin. Sitäpaitsi minulla on hyvä vastustuskyky, en ole koskaan kipeänä. Just joo, ja lehmätki lentää.

Pari päivää olen tässä ollut yskäinen, ja ajatellut että kyllä se siitä, pikku flunssa vain. Siinä vaiheessa, kun nukun yöni huonosti, parinkymmenen metrin kävely tuntuu maratonjuoksulta ja nieleminen sattuu,puhumattakaan siitä yskimisestä, vedän buranaa naamaan ja menen orpolalle, koska nyt ymmärrän itkuisia lapsia loistavasti. Ja sehän sitten tietenkin kostautuu.

Viime yö oli huonosti nukutuin pitkään aikaan. Valvoin välissä tunteja, palelin, ja yritin pitää päätä koholla, jos yskiminen olisi vähän helpompaa. Aamulla oli ääni pois, ja sitten alkoi pyörryttää aamupalapöydässä. Kuumetta 38,7.

Jep, jossain kohtaa täytyy antaa periksi ja maata yksi päivä sängyssä. Mutta hei, no worries, mulla on kämppiksenä melkein valmis sairaanhoitaja! :)

Tällä viikolla

Nyt on sunnuntai-ilta, ja tällä viikolla olen mm.

-ottanut aurinkoa meidän semiterdellä (:D) kolme tuntia putkeen (ilta-auringossa, en palanut.)

-juonut pullollisen viiniä (josta suurimman osan yhtenä iltana, hups. Mutta hei, meillä oli tyttöjen ilta)

-viettänyt tyttöjen iltaa myös kahden pikkutytön kanssa, Adela ja Kat olivat meillä yhtenä iltana saamassa huomiota vain itselleen.

"It's Africa, baby"

-saanut oksennusta sänkyyni (Abigail 3kk oli syyllinen tähän. Ja vähän Ella, joka laittoi sen lapsen sinne sänkyyn, mutta en nyt syyllistä ketään...)

-mennyt aikaisin nukkumaan monta kertaa, ja myös liian myöhään (no yhdeltätoista on myöhään)

-etsinyt tähtitaivaalta otavaa. Ei löytynyt.

-saanut flunssan pikkuisilta

-pitänyt sylissä kipeää lasta

-kärsinyt sekä vesi(2vrk) - että sähkökatkoksesta (nyt vasta 5min, mutta kuka tietää kuinka kauan kestää...)

-nauttinut lämpimästä suihkusta miljoona kertaa enemmän kuin yleensä (sen kahden päivän vesikatkoksen jälkeen).

-nauranut

-ollut onnellinen.

//EDIT saatte sittenkin kuvia!

-heli

Ps. Asiaan liittymätön kuva suurella insidesisällöllä:

Hellun ja Ellun to do-lista