Neljän viikon ahdistus

Ellalle iski aikoinaan "kolmen ja puolen viikon paniikki", tuntuu että siitäkin olisi jo ikuisuus. Ja toisaalta muistan sen päivän kuin eilisen ja siitä tuntuu olevan vain hetki. Mutta siitä on reilu kaksi kuukautta. 

Minulla on tätä matkaa jäljellä tasan kuukausi. Kuukausi on teoriassa pitkä aika, käytännössä yksi silmänräpäys. Ja minulle on varmaan iskenyt joku "viimeisen kuukauden paniikki". 

Tai ehkä paniikki on väärä sana. Ahdistus voisi olla parempi.

Olen alkanut päästää irti Ilembulasta. Tai en päästää irti, mutta ymmärtää, etten ole menossa sinne enää. Ei siitä ole edes montaa päivää, kun väitin ettei sinne ole niin kova ikävä kuin "pitäisi", mutta nyt alkaa olla. Ensimmäistä kertaa sieltä lähtemisen jälkeen alkaa itkettää, kun katson Ilembulan orpolasten kuvia, enkä olisi voinut muutama päivä sitten edes kuvitella, että joutuisin nielemään kyyneleitä kun käsken Leenan kertoa Ilembulaan mennessään  terveisiä orpolan mamoille ja muille tutuille. Enkä olisi osannut aavistaa, kuinka iso ikävä yhdellä pienellä tekstiviestillä saadaan aikaiseksi: Asha tekstasi yhtenä päivänä "I miss you". Ja uskon, että hänellä ihan oikeasti saattaa ollakin ikävä, itkimmehän molemmat lähtöni hetkellä, kumpikaan ei oikein saanut edes sanottua, että tulee ikävä. Vaikka tietäähän sen muutenkin. Onneksi Asha tulee ehkä ensi viikolla tänne käymään!

Silloin kun muutama viikko sitten itkin orpolapset jättäessäni, Anniina lohdutti minua sanomalla, ettei hyvästien tarvitse olla lopulliset. Olen muutaman sadan kilometrin päässä rakkaistani, voin mennä käymään. Muutama päivä sitten Leena sanoi, että "ehkä sä voisit tulla vielä käymään Ilembulassa". No joo, niin voisinkin, olen ajatellut sitä paljon, enkä ole kai vielä oikein päättänyt, haluanko mennä. Tai siis tietenkin haluan, mutta se olisi varmaan vain entistä vaikeampaa minulle, ja todella hämmentävää pienille, jotka toivottavasti ovat jo unohtaneet minut, vaikka minä en heitä varmasti ikinä unohdakaan.

Maria sanoi viimeisenä päivänään, ettei haluaisi lähteä kotiin, että se tuntuu todella oudolta ajatukselta. Tiedän tunteen. Se iski tässä ja nyt, vaikka minulla sentään on vielä kuukausi jäljellä! Vaikka tiedän, että kotiin on yllättävän helppo mennä ja siihen omaan elämään ihan liian helppo palata (ainakin viimeksi oli), en jotenkin osaa kuvitella sitä. Ahdistaa ajatella räntää, kylmää ja pimeää. Ahdistaa ajatella mököttäviä ihmisiä bussissa, valituksen määrää ihmisiltä joilla on kaikkea ja kiireistä elämää. Sitä, miten melkein jokainen vastaantuleva ihminen on mzungu, valkonaama. Ruuhkia, moottoriteitä ja tavarataloja. Olen ilmeisen mökkiytynyt tänne vuorille, kun Iringassakin vähän pelotti autojen, ihmisten ja turistien huima määrä.

Katsokaa nyt tätä kauppojen,autojen ja ihmisten määrää Iringan keskustassa :D

En halua kotiin. En halua jättää minun pientä Lovenessiani, jota rakastan niin paljon jo nyt, enkä näitä muitakaan ihania pieniä, joita hoidan illat kakkostalolla. En halua lähteä niin kauas älyttömän ihanista ja rakkaista lapsista Ilembulassa, niin kauas etten voi palata sitten kun iskee polttava ikävä, sellainen joka vielä  ei edes ole iskenyt, vaikka ikävä onkin. En halua, mutta minun täytyy. Sitä ennen kuitenkin aion ottaa viimeisistä kuukausista kaiken irti, nauttia täysillä.

Ja sitten vain menen kotiin. Koska minun täytyy. 

-heli