Ja lisää vauvapäivitystä

 Ja Loveness-päivitystä vaan tulee taas. Pole niille joita ei kiinnosta lukea minun pienen tyttöni kuulumisia, mutta tämän lapsen kanssa vietän nyt ison osan jokaisesta päivästäni! Loveness on jo hitsautunut hienosti osaksi minun ja kämppisteni elämää: meillä on vaipanvaihtopiste kylppärissä, vauvansänky makuuhuoneessa, tuttipullo keittiössä, kakkavaippapyykkirumba iltaisin (vesikatkoksen aikaan itse joesta kannetulla vedellä...), kuivuvia vauvanvaatteita auringossa pihalla ja harsoja, vauvanleluja, pikkuisia peittoja yms ympäri taloa. Marialla on vielä ollut muutamana päivänä puolitoistavuotias todennäköisesti sydänvikainen Eliza täällä, joten kamaa on kahden vauvan edestä.

Loveness oli ollut meillä kolme päivää, kun tajusin, etten enää melkein edes muista millainen hän oli ensimmäisenä päivänä. Kehitystä siis tapahtuu ihan mielettömällä vauhdilla. Päätin sitten kirjoittaa ylös edes silloin tällöin pikkuisen kehityksestä koneelleni, koska en millään enää kuukauden päästä muista, mikä oli lähtötilanne.

Ensimmäinen merkintä, koskien alkutilannetta, menee näin:

"Loveness on 13kk, hymyilee harvoin, itkeskelee suhteellisen paljon. Istuu huonosti (taittuu lantiosta kaksinkerroin). Ei jokeltele, kauhistunut ilme maahan laskettaessa, on passiivinen. Ei käänny mahalta selälleen eikä toisinpäin, eikä liiku millään tavalla, eli on selkeästi ikätasoaan jäljessä. Veltto, ei käytä kunnolla lihaksiaan. Tarttuu esineisiin mutta ote on heikko. Ei pidä päätä kunnolla ylhäällä mahallaan maatessa, mutta pystyy siihen, Leenan mukaan heikot selkälihakset. Entinen aliravittu, edelleen tosi hoikka."

Nykyään tämä pikkuinen tyttö jo hymyilee aika paljon ja nauraakin ajoittain. Kääntyy mahalta selälleen ja selältä mahalleen (ainakin pystyy siihen teoriassa), ja saa jopa kädenkin alta pois itse. Istuu koko ajan paremmin, ja kehittyy joka osa-alueella! Puristaa niin lujaa, että melkein saan nostettua hänet selinmakuulta istumaan niin että hän pitää sormistani kiinni. Pitää paljon erilaisia ääniä, ja suostuu istumaan sohvalla niin, että olen vain vieressä, ei tarvitse olla sylissä koko aikaa. Yrittää matkia taputtamista ja vilkuttamista. Ja jopa seisoo hetkiä pitäen käsistäni kiinni (siis minä en pidä kiinni, vaan pelkästään hän itse).Tunnistaa minut, ja luottaa minuun.

Eli todella hieno kehitys maanantain jälkeen! Tämä pieni tyttö selvästi tarvitsee vain vähän huomiota, stimulointia, leikkiä, hierontaa, jumppaa, treeniä, mutta ennen kaikkea jonkun joka rakastaa häntä.

Mutta kaikki ei ole aina ihan niin ruusunpunaista. Lovenessilla on paljon erilaisia infektioita: jaloissa hänellä on ollut aikaisemmin joku en-nyt-muista-mikä-syyhy, josta on arpia jäljellä. Korvatulehdus on kestänyt jo ties kuinka kauan, alussa korva märki, ja nyt edelleen haisee infektoituneelle. Myös keuhkoissa lienee joku tulehdus, koska hengitys rohisee tosi pahasti. 

Tämä on sinänsä jo huolestuttavaa, mutta vielä huolestuttavampaa siksi, koska jatkuvat infektiot voivat olla HIVn merkki varsinkin alueella, jonka HIV-yleisyysprosentti on maan korkeimpia ja AIDS on arkipäivää vähän joka talossa ja tappaa ihmisiä ja jättää lapsia orvoiksi.

Tänään lähdettiin sitten Mdabulon klinikalle HIV-testiä varten (Loveness on testattu ja todettu negatiiviseksi vastasyntyneenä, mutta tulos ei välttämättä ole luotettava pieneltä vauvalta). Marialla oli mukanaan Eliza, ja minulla tietenkin Loveness. Pakkasimme mukaan (kesto)vaippoja, vaihtovaatteita, ruokaa (jonka kokkailin eilen illalla ihan itse), maitoa, leluja, lusikat, lautaset, wet wipesit, harsoja.... Alan pikkuhiljaa arvostamaan pienten lasten äitejä ihan eri tasolla. No anyway aamulla pakkasimme muksut autoon ja lähdimme kuoppaista ja mutaista tietä pitkin matkaan.

Mdabulossa todettiin, että kumpikin lapsi on onneksi HIV-negatiivinen, eli ilmeisesti infektioherkkyys johtuu vain aliavitsemustaustasta. Selvisi myös, että minun lapseni on aneeminen ja edelleen aliravittu (vaikka on ollut orpokodissa ehkä vuoden, ei ihan ugali ja pavut riitä...), joten ruokapuoleen saa panostaa ihan tosissaan! 

Ei kuvia, vaikka tytöstä on ihania kuvia olemassa, mutta ne ei ole nyt tässä...

-heli

Ps. Nyt suuntaamme Karolinan ja Marian kanssa Fox Lodgelle syömään Oikeaa Ruokaa! Ihanaa. Koko lodge ja sen ravintola sekä baari ovat vain meitä varten auki, koska lodgella ei ole vieraita, ja saamme silti jopa alennusta ruuasta!

Miten minusta tuli äiti

Viime postauksessa kerroin, että olen nyt Mufindissa, ja mitä teen täällä. Kerroin, että olen aamut kolmostalolla viiden parivuotiaan kanssa, ja illat kakkostalolla kymmenen lapsen kanssa, joista kaksi on neljävuotiaita, loput alle kolmevuotiaita. Selittelin myös, miksi en ole postaillut, kerroin miten pitkä kävely tänne farmin nettiin on ja kerroin, että olin jo kerran mukana mahtavalla home based care kierroksella, jolla tapasimme monia hiv-positiivisia, aliravitun kaksivuotiaan joka ei tule selviämään, halvauskohtauksia saavan kaksitoistavuotiaan, pari sieni-infektiopotilasta ja yhdeksän lapsen hiv-positiivisen syöpäpotilasisän, joka todennäköisesti myös kuolee ennemmin tai myöhemmin, siinä ei nyt enää pelkkä rukoilu oikein auta. Julkaisin sen postauksen, mutta jostain syystä se ei sitten kuitenkaan näy blogissani, joten se jää nyt julkaisematta...

 No, nyt meni koko homma vähän uusiksi,koska minusta on tullut puolipäivä-äiti (ja kaikista kämppiksistäni kateellisia:D)! Viime postauksessa (joka siis ei koskaan julkiseksi asti päätynyt) oli kuva pienestä Lovenessistä, jonka kerroin olevan vähän hukassa monella tapaa, joten täytyyhän asialle tehdä jotain!

Loveness on aivan ihana pikkuinen tyttö, joka on tullut orpokotikylään todella huonossa kunnossa ihan pikkuvauvana ja luurangonlaihana, Leenan mukaan lapsi on saanut tuskin ollenkaan ruokaa elämänsä alkuaikoina. Kun tapasin Lovenessin ensimmäistä kertaa kun olin joulukuussa käymässä Mufindissa, en ollut hänestä erityisen huolissani: hän vaikutti ihan tavalliselta noin puolivuotiaalta orpolapselta, joka istuu hetken, mutta kaatuu sitten (tosin ei kaadu, vaan taittuu lantiosta kaksinkerroin), kääntyy melkein mahalta selälleen, tavoittelee hiukan esineitä, mutta ei kovin lujasti yms. Ainut asia, mikä hänessä olisi voinut kiinnittää huomiota on tietynlainen puute kontaktin ottamisessa. Loveness saattaa kyllä itkeä, kun joutuu pois sylistä (ja itkeskelee muutenkin aika paljon) mutta kun tulin tänne viikko sitten, hän ei oikein pahemmin hymyillyt tai jutellut, nykyään vähän jo enemmän. En osaa jotenkin edes kertoa, mikä kaikki tässä lapsessa on vinossa...Mutta huolestuttavaahan tässä on se, että Loveness ei ole puolivuotias, vaan täytti joulukuussa vuoden!

Otin Lovenessin tavallaan henkilökohtaiseksi projektikseni oikeastaan heti kun kuulin minkä ikäinen hän on, ja yritin pitää häntä iltapäivisin sylissä niin paljon kuin vain mahdollista, mutta kun ympärillä pyörii yhdeksän muutakin lasta on lähes mahdotonta saada yhtä kuntoutettua. Kun sitten täällä kävi occupational therapist Miriam (tai Mariam, whatever) kertomassa, mitä Lovenessin kanssa oikeasti voisi ja pitäisi tehdä ja opettamassa vauvahierontaa yms, ajattelin että voisin esimerkiksi yhtenä tai kahtena aamuna viikossa skipata kolmostalon pre-schoolin ja ottaa pikkutytön vapaaehtoistalolle jumppaamaan ja saamaan huomiota vain itselleen. Juttelin asiasta sunnuntaina illalla Leenan ja projektin päänaisen Jennyn kanssa, ja heidän mielestään idea oli loistava. Jopa vähän loistavampi kuin mitä itse ajattelin.

Jenny on tunnettu paitsi äkkipikaisuudestaan ja suoruudestaan, myös tavastaan järjestää asiat nopeasti ja kunnolla (ja hän on myös tosi hyvä äiti ja ihana näitä pikkuorpoja kohtaan, ja Loveness on tavallaan hänellekin oikein sydämen asia). Maanantai-aamuna sitten Jenny tuli kanssani selittämään orpokylän mamoille mikä on tilanne: otan Lovenessin joka päivä meille vapaaehtoistaloon yhdeksältä (hienossa rintarepussa), ja hän on meillä joka päivä koko aamupäivän, hoidan hänen lounaansa ja välipalansa (okei meidän keittiön mama Maria tekee ruoat sen mukaan mitä pyydän) ja vaipanvaihtonsa ja päiväunensa (Jennyn ja Geoffin lasten vanha matkasänky on nyt minun sänkyni vieressä). Päikkäreiden jälkeen menen kuten ennenkin kakkostalolle hoitamaan lapsia, ja vien siis samalla Lovenessin takaisin.

Pointtina siis on saada Lovenessin keho pikkuhiljaa vastaamaan hänen ikäänsä, saada hänelle lisää painoa (orpotalojen ruoka on tosi yksipuolista, joten siksi hoidan Lovenessille joka päivä lounaan ja kaksi välipalaa mahdollisimman vaihtelevista aineksista plus lisäksi tietysti maitoa!) ja antaa hänelle niin paljon rakkautta kuin mahdollista! Ja mahdollisuuksien mukaan yritetään saada joku jatkamaan tätä projektia kun lähden täältä. 

...ja niin minusta tuli "mama Loveness".

Orpolan juhla

Heippa ja terkut Mufindista! Täällä on nyt se tilanne, että Ilembulan nettiyhteyteni siis toimi viimeksi perjantaina illalla, joten siksi olen ollut tavoittamattomissa. Täällä Mufindissa pitäisi olla wi-fi iltaisin in the big house, mutta yllätysyllätys se on nyt ollut rikki varmaan kuukauden, eikä sitä ole vieläkään saatu korjattua, TIA (This Is Africa). Fox lodgella kuitenkin on wi-fi, mutta lodgelle on matkaa muutama kilometri (ylämäkeen), joten sitä ei ehkä joka päivä tule käveltyä nettiyhteyden perässä..... No enivei, kirjoitin lauantaina yhden postauksen jota en tietenkään kuitenkaan saanut sitten julkaistua, joten kuten lupailin, niin tässä se nyt tulee! 

18.1.2014 (huomaatkaa siis että tämä ja edellinenpostaus ovat väärässä järjestyksessä!)

Tänään oli ihana päivä! Orpolalla siis järjestettiin juhlat entisille orpolapsille, ja oli aivan mielettömän kivaa!

Ensin siinä hengailtiin meidän lasten kanssa, kun mamat kokkailivat juhlaruokaa Ashan ja Marian avustuksella, ja porukkaa oli kantamassa tuoleja, koristelemassa, virittelemässä musiikkeja.... Aamu meni suht leppoisasti kun porukkaa oli tarpeeksi paikalla ja lapsilla riittävästi sylejä ja ihmeteltävää. Pikkuhiljaa paikalle alkoikin sitten valua orpolapsia ja juhlat saatiin kunnolla käyntiin.

Lapsia oli aika monta Mafingan orpokodista, jonne viedään Ilembulasta lapset, joilla ei ole sukulaisia. Lisäksi oli sukulaisten luona asuvia orpolapsia, sekä läheiseen katoliseen orpokotiin viedyt kaksoset Emmy ja Hamarton sekä minunkin vanha tuttuni, rakas pieni Raymond. Näiden kaikkien kolmen kohdalla on käynyt niin, että isä on ottanut lapsensa kotiin muttei ole voinutkaan huolehtia, ja lapset on kaikki laitettu katoliseen orpokotiin, joka sinänsä on aivan hyvän oloinen orpokoti! 

Emmy ja Raymond

Lisäksi paikalla oli entisiä orpoja, jotka nyt ovat jo aikuisia, joukossa mm. Leenan kasvattilapset Asha, Noel ja Maria sekä orpolan puutarhuri, ontuva Jordan, joka on kuulemma ollut toinen orpolapsi, joka orpolaan on ikinä tullut (mm. tämän faktan ymmärsin yhdestä swahilinkielisestä puheesta, hyvä minä!). Yhteensä entisiä orpolan asukkaita oli paikalle päässyt yli 20, ja melkein joka lasta kohden yksi saattaja, sekä orpolan omat lapset, mamat, ja lähes kaikilta sairaalan osastoilta edustus, sekä jonkin verran muutakin porukkaa, eli jengiä kyllä riitti!

Juhlaan kuului ensin ihan yleistä chillailua (Mafingan orpokodin isommat lapset halusivat koko ajan kuvailla kamerallani:D) ja sen jälkeen ohjelmaa, eli puheita swahiliksi, laulua, tanssia, ja viimeiseksi tietenkin järkyttävän iso lautasellinen ruokaa. Nämä tansanialaiset juhlat on ihan superhauskoja ja aina saa nauraa vedet silmissä vaikka puheesta ei paljon ymmärtäisikään (vaikka oli kyllä hauska huomata, kuinka paljon ymmärsin!). Me suomitytöt (minä, Anniina ja Mufindista Leenan kanssa pariksi päiväksi Ilembulaan saapunut Karolina) istuimme ja tanssimme ohjelman ajan siellä paikallisten seassa, ja se oli todella paljon kivempaa kuin yleensä tapahtuva järjestely, jossa valkonaamat jotenkin "ylennetään" istumaan jollain kunniapaikalla, mikä on minulle tosi ahdistavaa, en haluaisi esittää olevani jotenkin arvokkaampi kuin muut!

Jonkun lapsen taidekuva

Anyway, meinasi kyllä itku päästä tänään pariinkin otteeseen: ensin, kun Leena ja Anniina tulivat orpolalle. Heidän nimittäin piti hakea katolisesta orpokodista Emmy ja Hamarton, mutta mukana oli myös pikkuinen Raymond, joka tosiaan oli viime keväänä meidän orpolan vanhin lapsi! Oli ihan superihanaa nähdä "Reiska" taas! Ja itku meinasi päästä monta kertaa, kun Ray nukkui sylissäni varmaan tunnin, ja istui sylissäni oikeastaan koko juhlan ajan! Siis en osaa edes kertoa, kuinka ihanaa oli nähdä se rakas lapsi uudelleen!

Itku meinasi päästä (jep, tunteellinen päivä, huomista odotellessa!) kun juhlan loputtua menin keittiöön, jossa kaikki mamat olivat syömässä. Kerroin heille, että huomenna on viimeinen päiväni, enkä enää siis näkisi heitä kaikkia, ja kiitin heitä kaikesta. Ja jos jo mamojen hyvästely teki tiukkaa, niin entäs sitten lapset... Huomenna pitäisi hyvästellä ne muksut, en ehkä tiedä miten kestän! 

No anyway, mielettömän ihana päivä! Siis olen edelleen niin innoissani etten edes osaa kertoa, siis ihana juhla, ihana Raymond, ja ihanaa nähdä kaikki mamat vielä yhdellä kertaa, että sai sanottua heipat! 

-heli

Ps. Liisa ja Malla, voin lähettää sähköpostilla/facebookissa jotain kuvia esim. Immasta, Emmystä ja Hamartonista, jos kiinnostaa? Ja jos joku muu entinen orpolan vapaaehtoinen lukee tätä, niin kerro ihmeessä jos kiinnostaa nähdä enemmän kuvia nimenomaan noista kolmesta!

Kolme kuukautta pakattuna matkalaukkuun

Netti ei ole toiminut perjantain jälkeen ipadilla eikä kännykällä, mutta olen kirjoittanut pari postausta muistiin. Nyt toimii kännykän netti, joten julkaisen niistä toisen, eli tänään kirjoitetun. Huomenna, kun olen Mufindissa, yritän saada julkaistuksi vähän takautuvasti sen toisen, jossa kerron lauantaisesta juhlasta orpolalla. Nyt kuitenkin tämän päivän teksti!

19.1.2014

Pakkasin tänään kolme kuukautta matkalaukkuun. Ja lentolaukkuun. Ja käsilaukkuun. Ja neliönmalliseen muoviseen kassiin. Ja itseasiassa mukaan lähtee vielä kolme pahvilaatikkoa ja muovipussi, niissä toki sentään vaatteita orpolapsille. Eli teki siis aika tiukkaa saada kaikki mahtumaan, mitenköhän puolentoista kuukauden päästä onnistun? Tosin silloin voi jättää taakseen puolillaan olevat shampoopullot ja kahden euron muovikengät, jotka nyt ovat vielä kuitenkin tarpeellisia. Mutta silloin laukkuun pitäisi mahtua tuliaisia Iringasta ja ehkä vielä joku kiva kitengekin....

Ilembulan-aikani on siis tullut päätökseen. Eilen ja tänään olen hyvästellyt paljon ihmisiä: orpolan mamat, Jordanin, Braiterin, Aidan ja monta muuta kadulla tai sairaalan käytävällä vastaan tullutta enemmän tai vähemmän tuttua ihmistä. Olen pidätellyt kyyneleitä monessakin kohtaamisessa, samoin kuin kolme kuukautta kotinani toiminutta taloa tyhjentäessäni, mutta yksi hyvästihetki oli, jossa kyynelten pidättely ei enää onnistunut: se orpolalta viimeistä kertaa lähteminen. Vaikka kuten Anniinan kanssa puhuttiin, niin onhan tätä luopumisprosessia tehty alusta asti, ei tämä yllätyksenä tullut. Mutta kamalaa se silti on.

Halasin yksitellen jokaisen lapsen, jätin sänkyyn päiväunille ja kerroin rakastavani heistä ihan jokaista. En ehkä koskaan unohda Catherinen ilmettä, kun lähdin (vaikka sama ilmehän sillä tytöllä usein on kun hänet jätetään nukkumaan, mutta tänään se tuntui tosi pahalta): kyyneleet poskilla, anova katse silmissään lapsi kurotteli käsiään minua kohti. Oli ihan hirveää jättää lapsi, joka luottaa minuun niin ehdottomasti, jolle minä olen se tärkeä ja luottamuksen arvoinen aikuinen, joka rakastaa minua, ja jota minä rakastan niin paljon. Ja kaikki ne muut, niin monta kertaa hylätyt minulle todella, todella rakkaat lapset, joista osan minäkin hylkäsin nyt jo toistamiseen. Miten ne pienet voisivat ymmärtää, että huomenna he odottavat minua ja meitä turhaan? Että huomenna kukaan ei tulekaan. Eikä siitä eteenpäinkään ehkä pitkään aikaan. Sääli jättää lapset yksin, surullista jättää heidät juuri nyt, kun he ovat kolmessa kuukaudessa oppineet ja kehittyneet niin paljon! 

Lähtiessämme kävimme sairaalan kautta, pikkuinen Brayson on sairaalassa mahataudin takia. Tämä on niin déjà vu- tilanne: kun viime kerralla lähdin, kävin sairaalassa hyvästelemässä lopullisesti pienen Lantinin. Mutta pitäkää peukkuja että Brayson paranee pian ja pääsee takaisin orpolaan!

Mutta nyt minun on vain mentävä. Mufindi odottaa.

-heli

Ps. Myös ihania uutisia tähän loppuun! Adela pääsi kotiin torstaina! :)

"Asioilla on tapana järjestyä." -Leena

No joo, Ilembulan-aikani alkaa lähestyä loppuaan ja to-do lista lyhentyä. 

Viisumi, check. Tänää siis menin Ashan kaverin kyydillä Malawin rajalle ehkä jotain reilu 300km päähän Ilembulasta. Toivoin, etten joutuisi olemaan yötä Malawissa tai mitään, vaan että pelkkä pyörähdys rajalla riittäisi, ja sehän riitti. Hengailin vähän aikaa immigration officen takahuoneessa supermukavien immigrationmiesten kanssa, maksoin vähän ekstraa, joku kipitti passini kanssa Malawin puolelle, passi leimattiin ja minulle kirjoitettii uusi 3kk turistiviisumi. Hommassa meni aikaa ehkä 20 min, eli pääsin kyllä tosi helpolla! Vähän kyllä inhotti antaa passiaan jollekin randomille, mutta homma hoitui! Nyt olen siis virallisesti käynyt pikavisiitillä Malawissa, vaikka in real life en ole astunut jalallanikaan Malawin maaperälle.

Netti on ollut tosi huono viime aikoina ja se on toiminut lähinnä öisin, enkä ole yöllä jaksanut tehdä muuta kuin vastailla facebookviesteihin ja that's it. Tässä nyt muutamana päivänä on ollut kuitenkin myös päivänetti, ja olen saanut asioita hoidettua eteenpäin, ja mm. kesätöitten hankkiminen pyyhitään to do-listalta pois! Se nyt tosin oli tasan yhdellä sähköpostilla selvä mutta anyway.

Vielä listalla lukee pikkujuttuja: nosta rahaa, pakkaa, maksa majoitus... Ja isoin ja pahin juttu: hyvästele orpolapset.

Niitä tulee kyllä hirveä ikävä.

-heli

Ps. Catherin on eilisestä asti itsenäisesti valinnut kävelemisen konttaamisen sijaan, eli osaa virallisesti kävellä! Meiän pieni! <3

Pikaiset kuulumiset

Täällä on nyt ollut vähän hiljaiseloa blogin puolella, olen ollut jo mitä, huimat viisi päivää postaamatta! Olen vaan testannut että kenellä tulee ikävä jos en kirjoittele.... No en nyt oikeasti, mutta kun ei täällä nyt niin paljon ole tapahtunut. Täällä ei siis paljon mitään uutta auringon alla, mutta kerronpa nyt kuulumisia vähän kuitenkin.

Orpolapset ovat oppineet tosi paljon uutta, mitä haluaisin hehkuttaa koko maailmalle, mutta kun tiedän että ketään, joka ei ole tavannut niitä lapsia, ei kiinnosta kuulla että Abigaililla on jo kaksi hammasta tai että Hekima melkein jo ryömii. Tai että Catherin ottaa jo monta askelta, Joshua muutaman ja Gabrielkin seisoo ilman tukea. Ja vaikkei teitä kiinnostaisikaan, haluan silti vielä sanoa että Adela oppii koko ajan uusia sanojakin, ja ensimmäinen kahden sanan lausekin, "ua hapa", on virallisesti sanottu. Samoin muut lapset ovat oppineet uusia sanoja, Abigail istuu jo ilman tukea ja kääntyikin kerran mahalta selälleen ja molemmat kaksoset hymyilevät. Siinä teille orpolapsiraporttia, halusitte tai ette :)

Minulla on uusi kämppis, kolmekymppinen Anniina Suomesta. Anniina on itseasiassa sattumalta Ellan pikkuserkku, pieni maailma. Anniina on reppureissannut joulukuun puolivälistä asti Keniassa ja Tansaniassa ja tuli nyt noin viikoksi Ilembulaan orpolapsia hoitamaan, ja pelasti minut siitä sosiaalisesta tyhjiöstä! Ihan saada edes suunnilleen samanikäistä (mitä meillä nyt on ikäeroa, 11 vuotta? ) ja samanhenkistä seuraa illoiksi ja apua orpolalle!

Torstaina menen käymään Malawin rajalla Ashan kaverin kyydillä! Pitäkää peukkuja että homma tosiaan onnistuu niin, että vain käyn pyörähtämässä rajalla, olen nyt muutamasta lähteestä kuullut että sen pitäisi olla ok niin! Muuten olen sitten jossain yötä perjantaihin asti, ja tulen sitten takaisin. Äiti tosiaan sai Suomesta käsin paluulentoni järjestymään niin, että saavun Helsinki-Vantaalle toivottavasti 8.3. illansuussa.

Mitäs vielä? Orpolan juhlat on lauantaina ja alkuviikosta olisi tarkoitus suunnata sitten tosiaan Mufindiin päin. Näitä Ilembulan lapsia rakastan ihan mielettömästi, ja on todella harmi jättää heidät tänne, melkein tuli itku yhtenä päivänä orpolalla kun tajusin kuinka vähän aikaa on jäljellä! Varsinkin kun ison osan näistä lapsista olen kerran jo viime keväänä hylännyt, ja nyt taas :( tekisi mieli vain jäädä tänne, mutta en kyllä silti voi. Mufindi on mahtava paikka, ja sielläkin varmasti riittää tekemistä, ja uudet kokemukset odottavat minua siellä!

No joo, siinä se kai oli, eipä täällä sen ihmeempiä :) 

-heli

Edes yhden ihmisen elämä

"I tried carrying the weight of the world 

but I only have two hands"

(Avicii: wake me up)

Olen monesti sanonut, lukenut ja kuullut, että koko maailmaa ei voi pelastaa. Ja se on harvinaisen totta. Ei yksi ihminen voi pelastaa koko maailmaa, eikä edes koko maata tai koko kylää. Mutta jos voi pelastaa edes yhden ihmisen elämän, tai tehdä siitä edes astetta paremman, ei varmastikaan ole tehnyt turhaa työtä.

En halua ajatella, että työni orpolalla olisi millään tasolla turhaa. Ei, sillä tiedän, että minun siellä oloni antaa lapsille perusturvaa ja luottamusta, varhaista vuorovaikutusta ja uusia kokemuksia ja aluevaltauksia. Se on todella palkitsevaa työtä, josta nautin suunnattomasti. Mutta se ei kuitenkaan ole sillä tavalla konkreettisesti hyödyllistä, mitä olisi esimerkiksi vaikka lääkärin työ, sillä en voi konkreettisesti auttaa ketään. Vaikka näenkin lasten oppivan koko ajan uutta ja muuttuvan luottavaisemmiksi ja rohkeammiksi, en näe kuitenkaan oman panokseni vaikutusta heidän elämässään myöhemmin: tuleeko näistä lapsista tasapainoisia aikuisia? Jos tulee, olisiko heistä tullut ilman orpolan vapaaehtoisia? Vaikuttaako tämä oikeasti näiden lasten myöhempään elämään?

Ja siksi olen ihan mielettömän onnellinen yhdestä projektista, jonka olemme täällä laittaneet alulle: Zulean hoitoprojektista. Sillä jos Zulean haava saadaan parannettua ja ihonsiirto tehtyä, en ihan oikeasti tule ikinä unohtamaan sitä! Sillä tällä projektilla todella on merkitystä. Ei koko maailmalle, ei koko kylälle, mutta Zulealle ja hänen perheelleen. 

Kun näin Zulean ensimmäistä kertaa, ja Ella ja Maria alkoivat vaihtaa haavan siteitä, pohdin ääneen, että todennäköisesti pyörryn tai oksennan kun näen haavan. No, kumpikaan ei käynyt sen lauseen jälkeen mielessäkään, mutta itkenyt olisin, jos olisin kehdannut: oli äärettömän kamalaa nähdä Zulean tuska ja kuulla hänen itkevän, kun ei voinut tehdä mitään auttaakseen. Siinä vaiheessa tiesin, että jos on jokin keino hoitaa haava kuntoon ja aiheuttaa lapselle vähän vähemmän tuskaa, aion tehdä kaikkeni asian eteen. Ella ja Maria olivat tasan samoilla linjoilla, kun juttelimme tilanteen jälkeen, joten konsultoimme Leenaa ja jo samana iltana laitoimme pystyyn Facebook-keräyksen, joka tuotti paljon enemmän kuin uskalsimme kuvitellakaan.

Ja se juuri on toinen syy, miksi tämä projekti on mielestäni niin ihana. On aivan mielettömän mahtavaa nähdä, kuinka montaa ihmistä kiinnostaa auttaa, kuinka montaa Zulean tarina kosketti niin paljon, että se sai klikkaamaan nettipankin auki. Onneksi niin moni kiinnostui, sillä ilman teitä tämä ei olisi ollut mahdollista!

Viime keskiviikkona oli taas, kuten joka toinen päivä, Zulean haavanhoito sairaalalla. Sitä ei enää tehdä anestesiassa, joten sen hoiti yksi hoitaja aamupäivällä, ja minä pyörin sairaalalla vähän väliä koko aamun, jotta olisin paikalla näkemässä sen. No, itseasiassa pääsinkin sitten assisteeraamaan hoitajaa (hui!), mutta anyway pikaista raporttia haavan tilanteesta: haava on edelleen iso ja ikävän näköinen, mutta jopa minä, täysin haavoista mitään ymmärtämätön, näin haavan olevan parempaan päin (viimeksihän olimme katsomassa haavanhoitoa 20.12 kun Zulea oli juuri saapunut Ilembulaan, siitä kerroin tekstissä "pieni pala päivästäni")! Hoitaja näytti minulle, miten reunoille alkaa kasvaa uutta ihoa ja myös dr. Charles oli todella positiivisella mielellä haavan tilanteesta!

Side tarttui kyllä silti haavaan kiinni yhdestä kohtaa, ja irti repiminen sai haavan vuotamaan verta ja Zulean ymmärrettävästi itkemään ja huutamaan. Oli taas kamalaa, miten kaikki mitä siinä tilanteessa voin tehdä, on pitää kädestä ja sanoa "pole". Charles kuitenkin totesi tilanteesta tyynesti, että "vertavuotava haava on parempi kuin märkivä". Ja märkivä se haava ei enää oikeastaan ole, joten homma etenee! Ensi viikolla pitäisi Iringasta tulla dr. Koshuma, joka saa katsoa myös Zulean haavaa. 

Olin aivan mielettömän onnellinen haavanhoitotilanteen jälkeen, vaikka olikin kamalaa katsoa Zulean kärsivän. Hillitsin itseni vain vaivoin juoksemasta koko matkaa kotiin sairaalalta, olin luvannut raportoida Ellalle heti, miltä haava näyttää. Tässä kohtaa varsinkin tuli esiin se viime postauksessa mainitsemani sosiaalinen tyhjiö: olisin halunnut iloita edistymisestä jonkun kanssa, en hehkuttaa jollekin Facebookissa. Kerron nyt kuitenkin vielä teille kaikille, että Zulea on oikeasti urhein pikkutyttö, jonka ikinä olen tavannut. Kaikki afrikkalaiset ovat todella vahvoja ja sitkeitä, mutta Zulea on vasta lapsi, ja vähän väliä kestää mieletöntä kipua todella urheasti! Nyt haavaan ei laitettu enää sidettä, vaan pelkästään hieno hattu suojaamaan, eli tästä eteenpäin ei "skalpeerausta" tarvitse enää onneksi tehdä!

Mutta joka tapauksessa siis positiivisia uutisia Zuleasta ja mielettömän ihanaa saada  tätä projektia eteenpäin, tämä on ehdottomasti yksi parhaista asioista, joita olen ollut mukana toteuttamassa täällä ja oikeastaan missään muuallakaan!

-heli

Ps. Täällä on sähkökatkos, mutta sanoinhan viime tekstissä että osaan varautua: kaikki laitteet on ladattuina! Netti ei myöskään nykyisin toimi kuin yhden jälkeen yöllä sekä aikaisin aamulla, olen ratkaissut asian laittamalla herätyskellon yhdeltä soimaan jotta voin katsoa fb-viestit ja muut :)

A dream come true

No, enpä kauaa jaksanut odotella tämän postauksen kanssa kuitenkaan.. No anyway, tässä se nyt tulee!

Istun litistyneenä ikkunan ja jonkun miehen välissä yksi laukku sylissä ja toinen jaloissa. Seinässä oleva joku terävä juttu painaa ikävästi reiteen ja jalka puutuu hankalassa asennossa. Bussissa on seitsemänkymmentä ihmistä ja hikinen tunnelma. Matkaa on jäljellä 90 kilometriä, arvioin matkan kestoksi kolmisen tuntia, jos bussinvaihto sujuu näppärästi.

Juttelen vähän aikaa mukavia vieressäni istuvan miehen kanssa, hän tarjoaa minulle spriten. "Asante sana, baba". Mies on jokin valtion virkamies matkalla Mbeyaan, ja selitän hänelle miksi itse olen täällä. Lopetamme juttelemisen, alan tuijottaa ikkunasta ulos. Ja noh, kyllähän te varmaan tiedätte, että ehkä parhaita hetkiä ajatella on suihkussa ja yksin bussissa? 

Ohi vilistävät (todella, bussilla kuitenkin on vauhtia varmaan ainakin sen 120km/h) metsät, vuohet, lehmät ja savimajat. Tienvierellä likaisina leikkivät lapset, naiset, jotka kantavat tyylikkäästi ja arvokkaasti selkä suorana koreja, säkkejä, vesiämpäreitä tai polttopuita päänsä päällä, ja joilla monella keikkuu selässään lapsi. Ihmiset, jotka kuokkivat peltoja, nauravat, juttelevat, istuvat varjossa pitämässä hetken taukoa. Välillä bussi hidastaa ja rahastajamies huutaa tienvarren ihmisille "Mbeya? Makambako?"

Tajuan taas siinä maisemia katsellessani, että minähän tosiaan elän nyt oikeasti unelmaani. Nyt ajattelette, että "no vau, olipas tosi hieno oivallus", mutta se on täällä kuitenkin niin helppo unohtaa. Ei, älkää käsittäkö väärin: nautin kyllä joka hetkestä, enkä vaihtaisi päivääkään pois. Mutta tämä tuntuu tavallaan niin helpolta ja oikealta olla täällä, että ei enää muista että tämä ei ole oikea elämäni, sitä oikeaa arkeani.

En nykyään enää edes hätkähdä kun sähköt yhtäkkiä katkeavat, eikä ajatus kylmästä suihkusta ole kuin vähän vastenmielinen. Olen tottunut tappamaan isoja hämähäkkejä vähän väliä, ja olen jo aika hyvä nappaamaan näitä vikkeliä hyttysiä ilmasta, vaikka itse sanonkin. Muistan kävellä tömistellen varsinkin pimeällä, ja osaan monesti lopettaa facebook-keskustelun puoli minuuttia ennen nettiyhteyden katkeamista sanoihin "mulla menee kohta netti, joten heippa!". Tiedän aika isolla varmuudella, ehtiikö vielä käydä kylällä ennen sateen tuloa (saatan kyllä silti jättää sateenvarjon kotiin, vaikka näkisinkin etten ehdi...). Osaan tervehtiä ja tervehdin naapureita, tuttuja, työkavereita ja tiellä vastaantulijoita. Olen tottunut tähän elämääni täällä.

Siksi on joskus vaikea tajuta, että tämä on todella a dream come true. Että tämä ylipäätään on todellista, etten vain näe ihanaa unta. Että ne savimajat eivät katoa kun räpäytän silmiäni, etten herääkin yhtäkkiä omasta sängystäni Suomessa. 

 Tämä on niin jotenkin normaalia elämää, näin tämän kuuluukin olla. Muistan, että tällainen olohan minulla oli jo vajaat kolme kuukautta sitten, kun ajoimme Darista Iringaan ensimmäisenä päivänämme täällä ja mietin, että lähdinkö koskaan oikeasti poiskaan. Välillä vain iskee tajuntaan se ajatus siitä, että tosiaan, tämähän on minun unelmani. Unelma Afrikasta, joka minulla on ollut niin kauan kuin jaksan muistaa.

Yritän koko loppumatkan Makambakoon olla hymyilemättä hölmön näköisenä. 

Makambakossa sitten iskevätkin elämän realiteetit päin kasvoja, kun pääsen juuri ja juuri bussista ulos kun varmaan viisi nuorta miestä on jo siinä kyselemässä minne olen menossa, tarjoutumassa kantamaan laukkuani (en anna) ja siitä sanotaanko minuutin päästä he jo ilmoittavat että "I love you" ja pyytävät numeroani (en anna). Pääsen heistä eroon vasta, kun Ilembulan bussi tulee ja kiipeän sisään.

Mutta no, kai joka unelmalla on ne varjopuolensa? Eihän tämä mikään paratiisi ole, en ole koskaan väittänyt niin, enkä koskaan tule väittämään, sillä tämä todella on monella tavalla kaukana siitä. Mutta minä viihdyn täällä, nautin olostani ja todella rakastan tätä paikkaa!

Kun lähdin tänne syksyllä, sanoin, että olen jättänyt sydämeni Tansaniaan, ja olen lähdössä hakemaan sitä takaisin. Uskon tällä hetkellä vahvasti, että epäonnistun missiossani: luulen haudanneeni sen vain syvemmälle Tansanian maaperään ja antaneeni sen pienille orpolapsille ehkä lopullisesti.

-heli

Ps. Luulen, että facetime-/ ja skypesessiot Njombessa tulivat todellakin tarpeeseen! Pääsin juttelemaan kunnolla minulle tärkeiden ihmisten kanssa, ja pois tästä "sosiaalisesta tyhjiöstäni" (tarkoittaen siis sitä, että vaikka täällä on paljon ihania ihmisiä, ei minulla ole enää ollut ketään, jonka kanssa kokea näitä asioita yhdessä ja käydä läpi niitä illalla, pohtia syvällisiä ja iloita yhdessä iloisista jutuista. Facebook ei millään tasolla ole sama asia). Pääsin avautumaan vähän, ja jotenkin se varmaan selvitti sekaisin olevia ajatuksia, koska tämän jälkeen on tulossa toinenkin "pohdintapostaus" joku päivä, ehkä huomenna jos nettiyhteys toimii!

Luksusta Njombessa

Aika pienistä jutuista tulee luksusta täällä. Vai koska muka rupesin pitämään luksuksena sitä, että pääsee aikaisin nukkumaan kun netti toimii myös päivisin, eikä vain yöllä? Tai sitä, että vessanpönttö vetää vessapaperinkin sisuksiinsa? Superluksuksena 3G-verkkoa, jossa pystyy puhumaan facetimessä kuvan kanssa melkein ilman katkoksia ja Skypessä joko kuvan tai äänen kanssa? Vastauksena omaan kysymykseeni tietysti on, että melkein kolme kuukautta sitten, kun saavuin Tansaniaan.

Tulin Njombeen hotellilomalle lähinnä juuri nopean netin perässä: saisin googlailtua juttuja sitä Malawinmatkaa koskien, ja skypetettyä Suomeen. Luksukseen kuuluu myös tietysti hyvä ruoka (en muista koska olisin mennyt noin täydellä vatsalla nukkumaan!), ja lämmin suihku, jonka vesi on läpinäkyvää eikä ruskeaa kuten Ilembulassa on nyt jonkun aikaa ollut. Palvelu hotellissa on aika olematonta ja ruuan tulossa kestää helposti tunti-puolitoista vaikka olisin ainoa asiakas, mutta tähänkin tottuu ja näin toisella kertaa tiesi jo mitä haluaa ja mitä on mahdollista saada. Ihan kiva tuo Chani hotel oikeasti on, ja tällä kertaa huoneeni vessan katto ei edes ollut umpihomeessa kuten viime kerralla! 

Njombessa sen skypetyksen lisäksi hengailin Jennin kanssa, ja kävin heillä kylässäkin, mutta siinäpä se pitkälti olikin! Suurin osa ajasta meni tosiaan nopean netin parissa, ja facetimessä ja skypessä puhuin kahtena iltana yhteensä varmaan ainakin kuusi tuntia. Njombeen päin pääsin pummilla, kun Jenni oli hostäitinsä kanssa käymässä Ilembulan sairaalalla, mutta takaisinpäin tulinkin sitten kahdella täydellä bussilla. Ensimmäinen bussi oli sellainen vähän isompi bussi, se oli pitkänmatkanbussi Mbeyaan. Siihen bussiin olisi suomessa monen sadan kilometrin matkalle otettu tasan neljäkymmentä ihmistä, koska bussissa oli kymmenen riviä penkkejä.

Bussissa oli 70 ihmistä plus sylilapset. Plus matkatavarat, joihin kuului luonnollisesti mm. jauhosäkkejä. 

Toisessa bussissa istuin lähinnä patjan alla, koska vieressäni istuva mies oli ostanut patjan, joka piti tietenkin saada kotiin. Lisäksi dalladallassa oli mm. ainakin kymmenen säkkiä banaaneja ja kolmemetrinen rautatanko (olin ihan varma eträ sitä ei saada bussiin sisälle, mutta saatiin kuitenkin!)

Eipä tässä muuta sitten taas, pysykää linjoilla, luonnoksissa odottelee kaksi postausta nettiyhteyttä ja julkaisuaan! En viitsi kolmea postausta julkaista putkeen, joten saatte vähän odotella :)

-heli

Ps. Ei kuvia, koska niitä ei nyt paljon ole: Njombessa näyttää samalta kuin viimeksikin!

Harkitsemattomia juttuja, jotka menivät kuitenkin ihan hyvin

Täällä on tullut tehtyä juttuja, jotka ovat olleet ehkä vähän harkitsemattomia. Täällä ollaan kuitenkin kehitysmaassa, joka ei todellakaan ehkä ole mikään maailman turvallisin. Olen, tai paremminkin olemme kuitenkin tehneet täällä sellaisia asioita, jotka olisi ehkä kannattanut jättää tekemättä, mutta loppupeleissä kaikki on kuitenkin mennyt ihan suunnitelmien mukaan. Tässä muutama sellainen, joista ainakin osan olen varmaan jo kertonutkin, mutta haluan nyt muistuttaa itseäni siitä, mikä on järkevää ja mikä taas ei, ja yritän vakuuttaa itselleni että se tuleva Malawinreissu menee kuitenkin ihan hyvin.

Äiti, tämän postauksen lukeminen ehkä kannattaa jättää tähän!

Tänne tuleville annetaan usein yksi ohje: älä liiku ulkona pimeällä. Ilembulan sairaalan alueella nyt voi vielä kyläpaikasta mennä pimeän tultua kotiin, mutta kylällä ei pahemmin kannattaisi liikkua. Yhtenä kauniina iltana sitten päätimme lähteä kylälle katsomaan jalkapallo-ottelua kello 22.30! Oli pilkkopimeää, koirat haukkuivat kauppojen pihalla. Olihan meitä sentään viisi, joista kaksi miehiä, mutta silti. Ottelua oli kanssamme katsomassa pari-kolmekymmentä paikallista miestä. Kaikki meni kuitenkin hyvin.

Ellalla oli ongelmia Vodacomin netin kanssa, joten kysyimme Makambakon Vodashopista apua. Meitä ei osattu auttaa, mutta joku nuori mies lähti meitä opastamaan seuraavaan paikkaan, jossa ehkä osattaisiin auttaa, ja sieltä aina seuraavaan ja seuraavaan, kun missään ei tiedetty asiasta. Loppupeleissä seurasimme paria kolmea miestä pitkin kapeita, epämääräisiä kujia niin, että joka kerta kun puhuimme keskenämme että "okei tän pidemmälle ei enää mennä", alkoi edessäpäin näkyä isompi katu. Kaikki meni kuitenkin hyvin, vaikkei ongelmaa saatukaan fiksattua.

Kehitysmaissa ei voi samalla tavalla luottaa poliisiin, kuin mitä meillä Suomessa on totuttu! Valtion virkamiehet ovat lähes poikkeuksetta korruptoituneita, eikä homma toimi samalla tavalla kuin länsimaissa. Kyllä, kannattaa siis ehdottomasti hypätä poliisiauton lavalle, kun poliisit vilkuttelevat ikkunoista, että hypätkää kyytiin. Kaikki meni kuitenkin hyvin, eivätkä poliisit huolineet edes rahaa maksuksi kyydistä.

Sitten on niitä juttuja, jotka eivät ole omaa tyhmyyttä, mutta jotka ovat silti vähän inhottavia kokemuksia. Liikenne on täällä katastrofaalinen: ajetaan tuhatta ja sataa, ohitellaan hulluissa paikoissa eikä haittaa jos poiketaan vähän vastaantulevien kaistalla. Tienvarret on täynnä ruttaantuneita autoja, hiiltyneitä rekkoja ja kaatuneita busseja. Inhottavimmat liikennekokemukseni siis jaossa nyt, karibu!

Viimeksi kun oltiin Ellan kanssa menossa Njombeen bussilla, pelotti ihan tosissaan. Pelkään monesti täällä autossa, ja suljen silmät kun bussi tai rekka ajaa holtittomasti vastaan. Njombeen mentäessä pikku dalladallamme ajoi varmaan jotain 150km/h (no ei ehkä ihan mutta tosi lujaa anyway) mutkaisella tiellä, ison osan ajasta vastaantulevien kaistalla niin, ettei todellakaan voinut nähdä tuleeko joku mutkan takaa vastaan vai ei. Pidin Ellaa kädestä kiinni ja hoin "mekuollaanmekuollaanmekuollaan!" Ellan yrittäessä rauhoitella: "eikä kuolla, mä oon rukoillu!" "Ei kiinnosta, mekuollaanmekuollaan!" Eihän me sitten kuoltu, mutta oltaisiin voitu! Kaikki meni kuitenkin ihan hyvin.

Oltiin tulossa sairaala-autolla iringasta, ja pysähdyttiin makambakoon jättämään Jenni Njomben bussiin. Makambakossa oli jo hämärää ja tosi paljon porukkaa, ja miehet yrittivät väkisin saada automme ovia auki, ilmeisesti tosin saadakseen Jennin äkkiä lähdössä olevaan bussiin. Lievästi sekasortoinen tilanne kuitenkin siis. No, siinä sitten oli tien laidassa bussi puoliksi tiellä, pysähtyneenä. Lähdimme ohittamaan sitä, kun samaan aikaan vastaan tulee  pieni rekka (siis ei mikään täysperävaunu, mutta kuitenkin siis iso auto) ja sairaalan autokin on sellainen että sinne mahtuu ehkä 10 ihmistä, eli periaatteessa siinä tiellä oli rinnakkain kaksi ja puoli isoa/isohkoa autoa. Ehdin ajatella vain, että "me ei mahduta tosta!" ja pistää silmät kiinni, kun kuului jo kova pamaus ja raapiva ääni! Siitä rekasta irtosi sivupeili, joka siis oli osunut meihin ja raapinut auton kylkeä! Läheltä siis liippasi, mutta kaikki meni kuitenkin hyvin.

Että sellaista täällä. Mutta Tansaniassahan mikään ei toimi, mutta kaikki järjestyy. Ja menee ihan hyvin, ja hauskaa on, vaikkei aina niin järkevästi juttuja tekisikään....

-heli

Ps. Ellu hei, unohdinko jonkun jutun? :D tuntuu ihan siltä mutta en tiedä minkä...

Tapahtumia, uusi vuosi ja paljon orpolapsia eli vuoden ensimmäinen (mega)postaus

Jaha, vuosi vaihtui ja täytyy taas opetella sanomaan uusi vuosiluku päivämäärän perään! Menihän se vuodenvaihde näin vähän vähemmän railakkaisakin merkeissä. Edellistä parempaa alkanutta vuotta nyt sitten vaan kaikille, seuraavaksi pieni (lue:pitkä) ja sekava selonteko minun viime päivieni tapahtumista. Onneksi olette jo tottuneet näihin megapostauksiin ilman punaista lankaa, joten en jaksa edes varoittaa asiasta.

29. ja 30. päivä tosiaan kärsin aika rajusta mahataudista (tai mikä lie) ja nämä päivät sitten menivätkin aika pitkälti sängynpohjalla. 30.-31.12 välisenä yönäkin nukuin sujuvasti seitsemästä seitsemään, kävin yrittämässä syödä aamupalaa ja jatkoin unia kolme tuntia! Pääsin sitten siinä puolenpäivän paikkeilla sängystä ylös kun siihen oli pakottava syy: ipadista oli akku loppu, sähköt poikki edellisestä illasta lähtien ja Leena laittoi viestiä, että hänen pikkugeneraattorinsa oli päällä, eli ei muuta kuin ipad Leenalle laturiin!

Uudenvuodenaattona minulle myös selvisi, että en saa viisumiani uusittua Tansaniassa, viisumiasiat ovat tökkineet koko maassa, yllätys yllätys. Nyt on siis pakko lähteä yksin käymään Malawin puolella, jotta palatessani saan uuden viisumin! Pelottaa, vaikka sinänsä Malawi on kuulemma turvallisempi maa kuin Tansania, mutta eipä sinne silti huvittaisi yksin lähteä! Nyt vain pidätte peukkuja että Jenni pääsisi Njombesta lähtemään matkaseuraksi, ja että äiti saa Suomesta käsin vaihdettua lentoni maaliskuulle (en oikein voi näillä netti-/puhelinyhteyksillä ruveta säätämään mitään)! Ei nimittäin huvittaisi vielä palata sinne kylmään ja pimeään...

No, anyway, päivä jatkui päiväkahvilla ja jätskillä (!!) Leenan luona, minkä jälkeen kävimme sairaalalla moikkaamassa Zuleaa sekä orpolan johtajaa mama Esteriaa, joka on sairaalassa korkean verenpaineen vuoksi. Paluumatkalla törmäsimme daktari Charlesiin, joka kertoi Zulean haavan olevan paranemaan päin, terveisiä vaan tukijoukoille! Tammikuun puolivälissä pitäisi Iringasta olla tulossa taitava kirurgi Koshuma, jota konsultoidaan Zulean tapauksessa.

Tapasimme myös nurse Aidan, joka jutteli Leenan kanssa hetken jotain vilkkaasti swahiliksi, kunnes keskustelu päättyi leenan vaihtaessa englantiin: "yes, Heli can come with you!" Lähdin siinä sitten Aidan kanssa kylälle päin ja selvittelin matkalla, että mihin tässä oikein ollaan menossa. Sairaalan henkilökunnalla oli uudenvuoden leikkihetki (joka nauratti kyläläisiä paljon: kunnioitetut lääkärit leikkimässä) kylän isolla jalkapallokentällä (jonka olemassaolosta en edes tiennyt). Lajeina oli mm. perinteisemmät pussijuoksu ja köydenveto, erikoisempi "limsanjuontijuoksu" ja vähän ehkä kyseenalainen kananjahtaus! Lopuksi olisi alkanut kyläläiset vs. sairaalan väki- jalkapallopeli, mutta siinä vaiheessa lähdimme Aidan kanssa kohti kotia!

Kana ennen jahtausta

Uusi vuosi sitten vaihtui iloisesti yksin sähköttömässä kämpässä kynttilänvalossa facebookatessa huonolla netillä, nukkumaan menin ehkä viisi minuuttia tämän vuoden puolella. Sairaanhoitajakoululla kuulosti olevan jotkut pippalot, mutta en ollut saanut kutsua, enkä olisi ehkä muutenkaan jaksanut mennä: olin saanut kuitenkin vasta saman päivän päivällisellä syötyä ensimmäisen kerran kolmeen päivään, eli eipä paljon ollut energiaa juhlimiseen siinä kohtaa.

Vuosi 2014 sitten alkoikin tänne hyvin sopivalla tavalla: orpolapsilla. Ensin olin aamupäivällä tässä meidän orpolassa, jonne tuli käymään isompia lapsia läheisestä katolisesta orpokodista leikkimään meidän pienten kanssa! Sitten iltapäivällä kävimme Leenan kanssa pikavisiitillä tässä kyseisessä katolisessa orpokodissa, sillä siellä asuu kaksi entistä meidän orpolan lasta. Meidän orpolassa aiotaan järjestää todennäköisesti 18.1 juhlat entisille orpolan asukkaille, jotka asuvat tässä kulmilla ja samalla ehkä kastaa nämä nykyiset (eli todellakin pitäkää peukkuja että saan olla täällä vielä silloin!). Kaksi entistä orpolasta, kaksoset Emmy ja Hamarton ovat orpokodissa, sillä heidän isänsä ei voinutkaan huolehtia heistä vaikka hakikin lapset kotiin heidän täytettyään noin vuosi sitten kaksi vuotta. Kaksosille kävimme siis viemässä tiedon juhlasta ja samalla tutustumassa orpokotiin, jonka systeemi oli hyvin samantyyppinen kuin Mufindin: viisi taloa, viisikymmentä eri-ikäistä lasta. 

(Bonustehtävä: laske montako kertaa sana "orpo" esiintyy edellisessä kappaleessa jossain muodossa :D)

Härdelliä orpolalla!

Nyt kun kerran kilometripostausta aloin kirjoittaa niin tehdään se sitten kunnolla! Eli pikaiset kuulumiset meidän orpolalta, en ollut käynyt siellä kolmeen päivään, ja oli jo kova ikävä lapsia! Kaksoset ovat kasvaneet mielettömästi, varsinkin Brayson joka on oppinut myös nauramaan! Siskonsa Bless myös väläyttelee pieniä hampaattomia hymyjä joskus, mutta Braysonilta irtosi jo kunnon hymyt! Kuulemma kaksosten isä oli käynyt katsomassa lapsiaan, eikä ollut meinannut tunnistaa heitä, enkä ihmettele ollenkaan. 

Catherin seisoo ilman tukea koko ajan pidempiä aikoja (ei tietenkään silloin kun pyydän häntä seisomaan että voisin ottaa kuvan...), mutta rohkeus ei ihan vielä riitä kävelemiseen! Muutaman askelen tyttö on ottanut ilman tukea, mutta vielä eii han lähde kunnolla kävelemään. Myös meidän "kampurajalka"-Gabriel on alkanut seistä hetkiä ilman tukea!

Ehdin just saada kuvan kun Catherin seisoo!

-Heli

Ps. En ole ehkä blogin puolella maininnutkaan, että takapihallani asuu nykyään mangusti eli swahiliksi kicheche. Mangustit kuulemma syö käärmeitä, eli ilmeisesti paljon parempaa kämppistä ei edes voisi toivoa! (Okei joo, maailman paras kämppis lähti jo kotiin, mutta mangusti tulee hyvänä kakkosena!)