Sekava avautumispostaus

Nyt kirjoitan jostain syystä tosi paljon tällaisia avautumispostauksia siitä, miten kotiin ei ole ikävä ja tänne on melkein jo nyt ikävä, mutta ihan sama. Varoitin nyt tässä vaiheessa mikä on tekstin aihe (tai ainakin 4/5 siitä), eli saa skipata jos supersekava avautumispostaus ei kiinnosta! :)

Yhtenä päivänä aloin melkein itkeä (tai okei, se ehkä lasketaan jo itkemiseksi...) kun olin Lovenessin kanssa täällä meillä kotona, ja tajusin että minulla on aikaa kaksi viikkoa ja miten iso ikävä sitä pientä tyttöä ihan oikeasti tulee. Loveness on ihan oikeasti kehittynyt ihan mielettömän paljon todella lyhyessä ajassa, ja kasvukäyrä menee suoraan ylöspäin tällä hetkellä, ja Love näyttää paaaaaaaljon terveemmältä nykyään! Ja minä rakastan häntä, ja hän mitä ilmeisimmin minua, päätellen siitä leveästä hymystä joka pienille kasvoille syttyyy kun haen hänet aamulla sängystä ja siitä, ettei pahan paikan tullen kelpaa oikein kenenkään muun syli. Miten minä voin jättää sen pienen, joka luottaa minuun eniten tässä maailmassa, ja jota minä rakastan? 

No joo. Sitten mietin, että miksi tänne tulee ikävä, mutta kotiin ei. Okei, se on aika ilmeistä, että olen ollut tässä maassa kuitenkin jo niin kauan, että tästä on tullut tärkeä paikka ja olen tottunut olemaan täällä. Tiedän, etten lähde tästä maasta viimeistä kertaa, mutta silti: olen jo joutunut ja joudun vielä hyvästelemään paljon ihania ihmisiä ja rakkaita lapsia, monet näin ja näen varmasti viimeistä kertaa ikinä. Ja se sattuu.

Mutta kaikella logiikalla kotiin pitäisi silti olla ikävä. Ja noh, kyllähän niitä rakkaita ihmisiä onkin, mutta ei silti edes niin paljon kuin Ilembulan tai Mufindin orpolapsia ja varsinkin  Lovenessia on jo nyt. Miksei? Päädyin siihen tulokseen että a) minulla ei ole kotona mitään, minkä takia minun tarvitsisi mennä takaisin, ja b) ne ihmiset ovat itsestäänselvyys. Eihän niin saisi ajatella, että kukaan on itsestäänselvyys, mutta kun minun ei tarvitse pelätä, etten enää koskaan näkisi perhettäni tai ystäviäni, jos olen hetken tai vähän pidemmänkin hetken poissa. Mutta näistä ihmisistä monet menetän lopullisesti. Ja vaikka joskus viiden tai kymmenen tai viidentoista vuoden päästä tulisinkin tänne katsomaan, miten Lovenessilla menee, ei hän minua muistaisi. Onneksi.

Tulee sekava postaus mutta ei itseasiassa kiinnosta kauheasti. Ja nyt kun siitä kuitenkin tuli jo sekava, niin jatkan vielä vähän. Mietin yhtenä iltana, voisinko oikeasti asua Tansaniassa pitempään, vaikka kolme vuotta, enkä keksinyt yhtään hyvää syytä miksen voisi, mikäli elämäntilanteeni Suomessa antaisi periksi. Jaa miksi sitten asuisin? No siis, kaksi vuotta pitäisi asua Tansaniassa, jotta voisi adoptoida lapsen täältä..... :) mutta sitä nyt on onneksi vielä aikaa pohtia :)!

No joo, sitten asiaan. Torstaina oltiin tosiaan home based care ajelulla aamusta iltaan. Oli taas ihan supermielenkiintoista, tapasimme muutaman ihmisen, joiden kaikella todennäköisyydellä pitäisi olla jo kuolleita, monta hiv-positiivista ja ties mitä, ja kävimme sanomassa "pole" Bennettin sukulaisille, sen syöpäpotilaan, joka oli yhdeksän lapsen isä ja Susanin sydämenasia, ja joka kuoli muutama päivä sitten. Itseasiassa niistä HBC-ajeluista voisi tehdä ihan erikseen postauksenkin jossain vaiheessa, kun olen ollut nyt mukana yhteensä kuitenkin jo kolme kertaa. Pääsen varmaan ensi viikolla vielä viimeisen kerran mukaan, eli ehkä julkaisen sen jälkeen postauksen aiheesta! 

Pääsen muuten nykyään nettiin varmaan vain kerran viikossa, eli lauantaisin, eli ensi lauantaina, koska sitten olenkin jo kohta matkalla kotiin. Ja sitäpaitsi en välttämättä edes tule ensi lauantaina farmille, jos en halua pitää vapaapäivää. Uskon nimittäin, etten ehkä pidä, koska haluan viettää Lovenessin kanssa jokaisen mahdollisen minuutin, enkä jaksa kyllä taas kantaa sitä lasta tänne ylös! Olipa selvästi ilmaistu tämäkin asia...

-heli

Ps. Ja sitten tiedoksi niille joita kiinnostaa ja myös niille, joita ei kiinnosta. Lähden täältä 3.3. Ensin taksilla kohti Mafingaa ja siitä Leenan kyydillä Iringaan. Karo tulee mukaan, ja vietämme yhdessä pari päivää Iringassa, kunnes Karo lähtee keskiviikkona takaisin mufindiin ja olen Iringassa vielä yhden yön yksin. Sitten 6.3. Jenni tulee bussilla Njombesta, ja hyppään kyytiin Iringasta ja jatkamme matkaa Dariin (jenni menee vastaan kaveriaan joka tulee Suomesta kaksi päivää lähtöni jälkeen). Siellä vietän puolitoista yötä, ja 8.3 aamuyöllä onkin aika sanoa hyvästit Tansanialle, Suomessa olen alkuillasta.