Sekalaisia kuulumisia

Kaikista jutuista, vaikka ne olisivat merkittäviäkin, ei jaksa/halua/viitsi kirjoittaa erillistä postausta. Muutaman rivin juttu jostain asiasta, josta ei edes ole kuvamateriaalia, tuntuu aika turhalta idealta. Mutta siksi teenkin nyt tällaisen sekalaisen postauksen, jossa kerron niistä asioista, jotka ovat jääneet kertomatta.

Ensinnäkin kerron, keitä meitä täällä oikein on. Kun Ellan ja Leenan kanssa saavuimme, täällä oli lisäksemme kolme suomalaislääkäriä: Outi, Outi ja Erik. Lisäksi täällä oli kolme saksalaisnuorta, jotka lähtivät muutaman päivän päästä juuri pois. Meidän jälkeemme saapui orpolalle töitä tekemään Liisa, ja muutama päivä sitten saapui lisää suomalaisia lääkäreitä, eli Liisa, Mervi ja Petra, sekä orpolalle Ritu, jotka olivat hetken meidän kämppiksiämme. Eilen lähti Erik pois ja loppuviikosta lähtee toinen Outi, pian tulee kaksi suomalaista lisää, mutta tällä hetkellä täällä on 9 suomalaista Leenan lisäksi. Sekavaa, eikö?

Toiseksi kerron Aidan palliative care- projektista. Aidan kanssahan viimeksi kävimme kerran tällä palliative care-ajelulla, joka tarkoittaa siis sitä, että anestesiahoitaja Aida ajelee tiiminsä kanssa lähikyliin viemässä lääkkeitä aids-potilaille ja muille kuolemansairaille (kuvittele tähän linkki edelliseen blogiini, jossa kerroin tästä tarkemmin...). Aidalla on myös yksi potilas, jota hän käy hoitamassa joka toinen päivä, ja kerran sitten lähdimme Ellan kanssa mukaan.

 Ajoimme ambulanssilla lyhyen matkaa, ja päädyimme pienelle majalle. Majan pihalta eräs nainen ohjasi meidät sisään pieneen, pimeään huoneeseen, jossa oli kaksi sänkyä, ja toisessa niistä makasi 32-vuotias albiinonainen. Tietysti albiino, olihan kyseessä ihosyöpäpotilas. Nainen ei pystynyt kunnolla puhumaan, ja hänellä oli pään ympärillä paksut siteet. Kun Aida alkoi avata siteitä, näimme haavan, joka oli yksi kamalimmista, joita olen ikinä nähnyt. Naisella oli ihan oikeasti valehtelematta puoli päätä yhtä märkivää, syvää haavaa. Näky oli ällöttävä, haiseva ja kauhea, mutta samalla äärettömän surullinen ja koskettava: tämä nainen ei tule syövästään paranemaan, ja pystyy kai lähinnä makaamaan sängyssään. Ja surullista on myös, että sama kohtalo on monilla albiinoilla, jos he eivät sitä ennen päädy tapettaviksi taikakaluja varten. 

Ambulanssilla potilasta tapaamaan

Palliative care- systeemin rahoitus on nyt ollut vaakalaudalla, ja sunnuntaina kirkossa kerättiin sille varoja. Pakkohan sinne oli siis mennä, mutta koska kyseessä oli tällainen "erikoiskirkko", se kesti järkyttävän kauan. Kolmen tunnin kohdalla tökkäsimme Aidalle rahat käteen ja jätimme kirkkokansan jatkamaan. Ensi kerralla otetaan sitten pari orpolasta mukaan, ja kun kirkkoilu alkaa käymään tylsäksi (ja se käy, koska swahilin kieli ei ole vahvin alueeni..) laitamme lapset itkemään ja poistumme anteeksipyytävän näköisinä.... :D Mutta projektille oli siis kuitenkin saatu kerättyä yli miljoona shillinkiä (yli 500e), mikä on kyllä täällä pieni omaisuus.

Että sellaista meille, mitäs teille?

-heli

EDIT// ainiin, meinasi unohtua! Raision seurakunnalle superiso kiitos matkan avustamisesta, tulen sitten keväällä käymään! :)

Kuvapläjäysyritys

Nyt kaikki pitää peukkuja, että kuvat, tekstit ja muut tulee suht järkevästi :)

Adela, Mcdonald, Gabriel, Kat, Hekima ja Elia eli meidän isot ( isoista puuttuu joshua)

Pikku Abigail kärpänen otsallaan

Mäkki, minä ja Abigail

Teemalauantai: otettiin kolme lasta meille kotiin läiskyttelemään vettä. Kuvassa Elia, taustalla Gabriel.

Iloinen ihana Kat :)

Kaikki kuvat on Ellan ottamia, ihan kuin edes kamerallani ja kuvaustaidoillani saisin tällaisia aikaiseksi... :)

-H

Yhdeksän pientä räkänokkaa

Noniin, nyt päästään taas tutustumismatkalle orpolaan. Kerron siis vähän, että keitä siellä orpolassa oikein asuu, millaisia he ovat yms.  Pahoittelen jo heti alkuun, ettei kuvia taaskaan voi postaukseen saada, vaikka tässä niitä ehdottomasti kuuluisi olla...

Aloitan nyt vanhoista tutuista lapsista, ja lopuksi esittelyyn pääsevät uudet vauvat :)

Adela on porukan vanhin. Adela on noin kaksivuotias ja kuulemma ensi kuussa pääsee pois orpolasta. Vaikka olenkin ehkä joskus kertonut, ettei Adelan äiti ole kuollut, vaan hänet on hylätty, niin kuitenkin kuulemma Adelan isä hakee lapsensa pois. Adelasta on tullut paljon vakavampi, samanlainen kuin oli viimeksi kun tulin orpolaan. Kyllä Adela nauraakin toki osaa, ja itkeekin kovaa kun ei heti pääse syliin... Hän myös saattaa viihtyä tuntikausia orpolan pihan keinussa.

Sitten on Macdonald, porukan "toiseksi vanhin", ikää n. 1v3kk. Mäkki jo melkein kävelee, ei tarvitse kuin yhden sormen tukea. Ei ole kuulkaa kuin ajan kysymys, koska hän lähtee kävelemään. Mäkki on oikea sylivauva, ja aina jos istahdan lattialle, on Mäkki kiipeämässä syliin. Mäkki on supersöpö apinanaamoineen, ja takertuu syliinkin kuin pieni apinanpoikanen. Mäkki osaa hienosti myös kohteliaan "shikamoo"-tervehdyksen kädenliikkeet, vaikkei sanoja osaakaan.

Elia on n. 10kk, mutta tosi pitkä ja painava, ja vaikuttaa fyysisesti vanhemmalta kuin onkaan. Elia ei kuitenkaan konttaa, vaan ryömii kovaa vauhtia, ja onkin aina karkaamassa ja löytyi kerran esimerkiksi sängyn alta. Juuri poislähteneet saksalaistytöt sanoivat, että Elialla olisi kampurajalka, mutta Ellan kanssa olemme tulleet siihen tulokseen, että oikeasti kampurajalka on Gabrielilla. Elia nimittäin seisoo tuettaessa ja jopa ottaa askeliakin. Elia on kuitenkin hukannut hymynsä, joka hänellä vauvana oli (10kk ei täällä ole enää mikään vauva), vaan on paljon vakavampi ja viihtyy paljon yksinkin. Välillä Elialta saa kuitenkin irtoamaan iloisen hymyn jolloin hän näyttää samalta lapselta kuin keväälläkin.

Gabriel on nyt n. 10kk, ja sylivauva kuten Mäkkikin. Hän mönkii myös syliin heti kun joku istuu lattialle, ja hermostuu kovin, jos hänet laitetaan takaisin lattialle. Gabriel on nykyään kuitenkin tosi iloinen pikkupoika, joka nauraa paljon. Hän on myös fiksu, ja koittaa kovasti matkia monia juttuja, esimerkiksi taputtamista. Gabrielille Ellan kanssa "diagnosoimme" sen kampurajalan, mutta siitä nyt on vielä pientä epäselvyyttä...

Joshua, myös 10kk, on supersöpö edelleen. Joshua on kuitenkin ollut melkein koko tämän alkuajan sairaalassa, välillä kovassakin kuumeessa, ja vain välillä käymässä orpolassa. Nyt Joshua on kuitenkin päässyt pois sairaalasta, ja olemme pikkuhiljaa saaneet tutustua häneenkin. Joshua jokeltelee lapsista ehkä eniten, ja vaikka hän viihtyykin paljon yksin, on Joshua kuitenkin iloinen pikkupoika :)

Sitten on Luka, joka on oikeasti orpolan vanhin tai ainakin toiseksi vanhin noin kahden vuoden ikäisenä, mutta fyysisesti edelleen pikkuvauvan kokoinen ja myös tasoinen. Luka on siis vaikeasti kehitysvammainen, eikä esimerkiksi istu edelleenkään muuta kuin tuettaessa. Lukalle on tullut muutama hammas, mutta muuten hän vaikuttaa fyysisesti samalta kuin puoli vuotta sitten. Luka on siis sokea ja kuuro, mutta liekö sitten Inukassa tapahtuneen kuntoutuksen vai lääkityksen ansiota, että Luka vaikuttaa selvästi rauhallisemmalta, rennommalta ja iloisemmalta kuin viimeksi, jäykkyys on vähentynyt ja kohtaukset harventuneet, ja Luka monesti jopa nauraa ääneen :)

Hekimahan tuli orpolaan kuukauden ikäisenä kun viimeksi olin täällä. Nyt Hekima on noin 7kk ikäinen pulloposki, joka istuu tukevasti peukku suussa, mutta ei liiku minnekään suuntaan. Ei käänny, ei ryömi. Ryömimiseen halu olisi kyllä kova, mutta poika turhautuu nopeasti kun mahallaan
sätkiminen ei tuota toivottua tulosta. Hekima jaksaa nauraa pitkään, mutta kun väsy iskee, alkaa pientä itkettää.

Uusia lapsia orpolalla tosiaan on vain sen kaksi.

9kk ikäinen tyttö, jonka nimeksi meille ensin sanottiin Magret. Kävi kuitenkin ilmi, että lapsen nimi kuitenkin on jotain Catherinen tyylistä :) hän on meille kuitenkin vain Kat tai Kati. Anyway, Kat on tullut orpolaan viime heinäkuussa selkeästi aliravittuna ilmeisesti äidin pitkän sairastelun tuloksena. Nyt Kat on kuitenkin terveellä tavalla pullukka, mutta aliravitsemus kuitenkin heijastuu häneen ilmeisesti siinä, että kun hän saa ruokaa (tai kiviä/lehtiä/mitä vaan) käteensä, hän syö sen heti. Ugaliakin hän syö hyvällä halulla. Kat on lapsista ainut, joka vierastaa uusia ihmisiä, ja alkaa itkeä jos hän joutuu vieraaseen syliin. Muuten Kat on oikea pikku päivänsäde ja ihan superkaunis lapsi.

Orpolan pikkuisin on 3kk ikäinen Abigail (tai miten ikinä kirjoitetaankaan, jotain sinne päin kuitenkin). Abigail on suloinen pieni, joka on alkanut nyt hymyillä ja jokellellakin vähän, kun Ella on aktiivisesti pikkuista sylitellyt. Abi huutaa kuin syötävä, jos hänellä on nälkä, mutta maidon tai vellin jälkeen on taas itse iloisuus. :)

"Melkein tuntuu raikkaalta" eli millaista elämä täällä on?

Ella tuli yhtenä iltana suihkusta (tai se taisi kyllä olla ämpärilläpesu) ja ilmoitti: "melkein tuntuu raikkaalta". Se jotenkin hienosti kiteytti tämän arjen täällä, eli nyt seuraa kuvitteellisen päivän kuvaus, joka voisi olla totta ja jonka jokainen tapahtuma on totta joltain päivältä:


Aamulla herään herätyskelloon vähän ennen seitsemää. Ulkona alkaa olla jo valoisaa. On aika nousta, kohta alkaa aamupala ja onhan tässä nyt jo nukuttukin: illalla on menty aikaisin nukkumaan.
Pesen hampaat pullovedellä ja yritän käydä vessassa, mutta vessanvetovaiheessa huomaan, että on vesikatkos. No, onneksi täytimme vesisaavin eilen, kun vettä vielä oli, eli pystyn huuhtelemaan vessan ämpärin avulla, ja pesemään kädetkin.

------

Orpolallakaan ei tietysti tule vettä, joten lapset ovat tavallistakin likaisempia, pyykit pestään käsin kaivosta haetussa vedessä. Olen lasten kanssa koko aamupäivän, leikin, sylitän, juttelen. Lounas, joka sisältää riisiä ja lihakastiketta sekä kaalia, on yhdeltä, ja samalla tauolla käymme ostamassa kylältä muutaman pullon vettä. Iltapäivällä vien pikkuorvot ulos leikkimään.

-----

Päivällisen jälkeen alkaa tulla jo pimeää, ja meidän täytyy mennä kotiin, koska pimeällä liikkuminen ei ole kovin suositeltavaa. Vietämme vähän aikaa kirjoja lukien ja hidasta nettiä selaillen. Skype-puhelu kotiin katkeaa Ellan ja minun huutaessa kuin yhdestä suusta: "meillä tulee vettä!" Ja rynnätessä kylppäriin, jossa putkistoissa on alkanut vesi virrata. Täytämme äkkiä vesiämpärin ja saavin, pesemme kädet ja mietimme, että mitäs tässä nyt uskaltaa tehdä: kuinka kauan meillä on vettä? Tuleeko sitä niin kovalla paineella, että voi käydä suihkussa? Voiko pestä hiukset? Päätämme käydä suihkussa, kylmä vesi huonolla paineella on parempi kuin ei vettä ollenkaan. Kun menen suihkuun, joudun siirtämään pienestä vessakopistani ulkopuolelle mm. vessapaperirullan ja vessan roskiksen, koska suihku kastelee koko pikkuvessan. Heti levitettyäni shampoon hiuksiin, tulee yhtäkkiä pilkkopimeää. "Vessasta varmaan paloi vaan lamppu....". Avaan vessan oven ja tajuan että koko talo on pimeänä. Sähkökatkos. Suihkuttelen loppuun pimeässä, hapuilen pyyhkeen jostain ja lähden metsästämään taskulamppua ja kynttilöitä. Kun ne on löydetty, päätämme mennä ulos ihailemaan tähtitaivasta, joka on tavallistakin kauniimpi kun muuten on pimeää.
Meillä on kuitenkin onnea, ja sähköt palaavat jo puolen tunnin päästä. Pesen hampaat, pullovedellä tietysti. 

-----

Huomaan yhden huoneen katossa hämähäkin, ja kerron siitä myös Ellalle: "tossa katossa on hämähäkki, myrkytetäänkö se?" "Äh, antaa sen vaan olla siinä, kyllä se kohta menee piiloon". Niimpä, vaikka nämä ovat isohkoja ( muutaman sentin mittaisia), ne ovat kuitenkin vaarattomia. Varmistan, ettei sängyssä tai sen alla ole rottia, käärmeitä, hämähäkkejä tai skorpioneja. Ei löydy, joten päätän mennä nukkumaan. Laitan kuitenkin vielä ipadin ja kännykän yöksi latautumaan, sillä koskaan ei voi tietää, koska sähkökatkos iskee seuraavan kerran.

-heli

"Did you ever leave?"

Lähes 36 tuntia kestäneeseen bussissa-lentokentällä-koneessa-kentällä-koneessa-viisumijonossa-autossa-hotelliaamupalalla(!)-autossa-hostellin aulasohvalla-autossa- rumbaan mahtui nukkumistunteja ehkä vajaat kolme, joista täydet 100% auton tai lentokoneen penkissä istuen.

Joo. Eli matka sujui siis täysin ongelmitta (jos nukkumattomuutta ei lasketa) kaikkine välilaskuineen (Istanbul) ja järjestelyineen. Darin päädyssä oli vastassa luottokuski Frank, jolle tarjosimme early breakfastin Holiday Innissä, jonka jälkeen Frank heitti meidät CEFALLE odottamaan Leenaa, jonka kyydissä matka jatkui kohti Iringaa. Tässä vaiheessa kello oli noin aamuseitsemän, matkustustunteja takana vajaat 24.

Mikumin luonnonpuiston läpi ajettaessa bongattiin parit kirahvit ja norsut, ja Iringassa oltiin siinä viiden maissa.  Siinä vaiheessa tilanne alkoi olla se, että Ella ja minä saatoimme nukahtaa melkein kesken lauseen, hampaita ei oltu pesty puoleentoista vuorokauteen, suihkusta nyt puhumattakaan. Kengät oltiin vaihdettu kevyempiin, mutta samoilla vaatteilla mentiin. Ja ehkä voi uskoa, ettei 12 tuntia unta riittänyt, vaan aamulla piti herätä herätyskelloon ja jatkaa matkaa.

Matkaa oli onneksi enää jäljellä sen parisataa kilometriä, eli iltapäivällä oltiin jo perillä Ilembulassa.

Ja voi kyllä, kaikki matkan tuska, lika ja väsymys oli kerralla poispyyhitty, kun päästiin orpolaan. Lapsia tällä hetkellä yhdeksän joista 7 vanhoja tuttuja (: lapsista on varmasti luvassa vielä ihan kunnon postaus, kunhan nyt päästään kunnolla asettumaan tänne.

Mutta long story short: kaikki on hyvin, niin meillä kuin orpolan lapsillakin. Silloin kun ei ole vesikatkos, suihkusta saattaa tulla jopa lämmintä vettä. Ensimmäinen hämähäkki myrkytetty. Kadulla tulee vastaan tuttuja naamoja, ja moni muistaa minut.

Sairaalan fysioterapeutti kysyi kohdatessamme kadulla, että lähdinkö täältä koskaan poiskaan, kun nyt taas nähdään.

Ja jotenkin on sellainen olo, että ei, en lähtenyt. Kaikki on tavallaan niin tuttua, näin tämän kuuluukin olla.

-Heli

Ps. Netti toimii jotenkin juuri nyt, mutta tekstarit eivät tule perille, eli turha edes yrittää ainakaan toistaiseksi. Kuvia saatte sitten joskus kun niitä ehditään ottamaan, lataamaan koneelle ja siirtämään blogiin asti.

Hyvästejä

Tai no, eivät ne kai olleet hyvästit, kohtahan me taas nähdään. Kolme kuukautta, tai viisi, äkkiähän se menee. Vaikka en kyllä tiedä, millä nimellä kutsutaan tällaisia "väliaikaisia hyvästejä", hyvästit kuulostavat niin lopullisilta.

Halailtu kuitenkin on nyt enemmän kuin on terveellistä. Perjantaina istuttiin iltaa kaveriporukalla. Syötiin ja juotiin, sitähän me yleensäkin tehdään. Pyörähdettiin yöelämässäkin pikaisesti. Oikeastaan olisi ollut ihan sama, vaikka olisimme vain istuneet hiljaa, halusin vain nähdä kaikki ihanat vielä viimeistä kertaa pitkään aikaan.

ah-niin-aikuiset ystäväni toivat ihanat lastenkutsutarjoilut.. :D
(ihmisistä ei ole kuvia, mikä on ehkä ihan hyvä juttu :D)

Lauantaina olikin sitten yhdistetyt Annikan 17-v ja minun läksiäiskahvit, sukulaisia oli olohuone täynnä. Mummu ja mummikin on hokenut jo viikkoja, miten niillä tulee ikävä. No tulee mullakin tietysti, jotenkin sitä ei ehkä silti kunnolla vielä ymmärrä, eikä ainakaan halua sanoa ääneen: itkuhan siinä tulee...

Lastenkutsuteemalla jatkettiin...

Ja sunnuntain kohdalla ei riitä yksi eikä kaksi kyynelten nieleskelyä, kun käytiin katsomassa rakkaan joukkueeni peliä. En olekaan tajunnut, kuinka ikävä niitä tyttöjä on ollut (kun en kesällä ole treeneissä ehtinyt käymään) ja kuinka ikävä niitä tulee. Olisin antanut paljon, että olisin saanut seistä siellä vaihtopenkin kulmassa huutamassa ääntäni käheäksi...

<3
(jos joku kuvassa näkyjä haluaa kuvansa pois niin kerro ja poistan)

No, ihanaahan se on, että on joku jota tulee ikävä ja jolle tulee ikävä.Ja vielä ihanampaa, että niitä on
monta.

"It's time to say goodbye, but I think goodbyes are sad and I'd much rather say hello. Hello to a new adventure."
-Ernie Harwell


Stay tuned, lähdön hetki on ihan kohta
-heli

Kukamitähäh eli ensimmäinen (ja varmaan viimeinen) selkeä postaus

Ensimmäiset kaksi postausta ovat olleet sellaista fiilistelyä. Tajunnanvirtaa, sekavia tunnelmia, unelmointia. Mutta lähtöön on ihan oikeasti aikaa enää reilu viikko (ohmygod), joten ehkä olisi reilua teidänkin päästä kartalle siitä, mitä ihan oikeasti olen tekemässä. Minne olen menossa, koska, miksi, kenen kanssa. Yritän nyt oikeasti tsempata, ja koota tähän kaikki faktat, joista itse olen varma tai vähemmän varma.  Enjoy.

Millä ja miten?

Lähden siis matkaan Turkish airlinesin koneella Helsingistä 16.10. Lento kulkee Istanbulin kautta ja on Dar es Salaamissa kello 2.35. Kentältä turistiviisumi toivottavasti käteen, ja luottokuski Frankin kyydillä hotelliin. Muutama tunti lepoa ennen lähtöä Leenan (Leena on siis jo ”eläkkeellä” oleva suomalainen lähetyslääkäri, joka on asunut ja työskennellyt Ilembulassa 80-luvun alusta asti) autolla kohti Iringaa. Iringassa olemme yötä, ja sieltä jatkamme matkaa vielä Ilembulaan.

Kenen kanssa ja kuka muu?

Matkustan sairaanhoitajaopiskelija Ellan kanssa, joka on tulossa Ilembulan sairaalaan tekemään loppuharjoitteluaan (tai jotain sellaista). Ellaa en siis mitenkään oikeasti tunne, mutta olemme suunnitelleet matkaa yhdessä puhelimitse, sähköpostitse ja facebookitse (ah, mikä sana:D). Ellan kanssa siis toivottavasti asumme yhdessä siihen asti, että Ella lähtee kotiin juuri ennen joulua.

Ilembulaan on tulossa muitakin suomalaisia vapaaehtoisia: Rotarylääkäri Outi on sairaalassa töissä uuteen vuoteen asti, ja hänen kanssaan ystäväpariskuntansa Aino ja Hannu. Myös Liisa, joka oli viime kerrallakin kanssamme samaan aikaan orpolassa ja kämppiksenämmekin, on tulossa joksikin aikaa Ilembulaan. Vähän eri meininki siis, kuin viimeksi, kun olin useimmiten yksin 11 lapsen kanssa…

Kuinka kauan ja missä?

Nyt siirrytään spekuloinnin puolelle. Kerron, mikä olisi ensisijainen suunnitelma. Se, miten haluaisin tämän matkan toteuttaa: haluaisin viettää Ilembulassa 3kk, jonka aikana yrittää uusia turistiviisumin, joka on siis vain 90 päivää voimassa. Tammikuussa siirtyisin sitten vielä kahdeksi kuukaudeksi Mufindiin, joka on täynnä ihania ja mielenkiintoisia projekteja, joihin haluaisin päästä tutustumaan/osallistumaan. Jos kaikki ei mene niin kuin haluaisin, joudun tulemaan takaisin jo 13.1, jolloin minulla on paluulento varattuna (vaihdan sen siis maaliskuulle jos vain voin.). 

Mitä?

Ilembulassa teen siis vapaaehtoistyötä orpokodissa alle 3-vuotiaiden kanssa. Sylitän, juttelen, vien ulos, kerron että välitän. Mufindissa... noh, en tiedä. On sielläkin orpokotikylä. Ja toivon, että pääsisin ehkä joskus mukaan "kyläkierroksille", joilla autetaan niitä kaikkein köyhimpiä ja kurjimpia. 

Miksi?

No miksi ei?

"ota mut syliin"

Viimeksihän matkustin tosiaan äitini kanssa. Meillä oli tosi kivaa, mutta olihan se minulle kuitenkin aika helppoa. Äiti maksoi kaiken, huolehti kaikesta ja järjesti kaiken. Nyt olen itse vastuussa itsestäni siellä, missä mikään ei toimi mutta kaikki järjestyy. Missä oikein mikään ei ole helppoa tai turvallista ja missä elämä on niin toisenlaista kuin täällä. Monta asiaa on vielä ihan kesken ja järjestämättä. Pelottaa.

Vaikka enhän minä ole oikeasti yksin.  Ja kuten Leena aina sanoo: "asioilla on tapana järjestyä".

-Heli

Ps. anteeksi tylsä postaus, mutta halusin saada siitä mahdollisimman tiiviin (heh, onnistuikin tosi hyvin), selkeän (nooo..) ja faktapitoisen. Kun tähän asti tosiaan kaikki on ollut niin sekavaa niin täällä blogin puolella kuin muutenkin. Mutta jäikö joku asia vielä epäselväksi tai mietityttämään? =) Jos jäi, niin sitä saa ja pitää kysyä.

Kun tekisi mieli vain antaa periksi.

Kymmeniä ja taas kymmeniä (menin sekaisin laskuissa ajat sitten, jossain 45 lähetetyn viestin kohdalla) sähköposteja ympäri Suomea ja Tansaniaa, Ruotsiinkin. Tunteita herättävät FB-keskustelut ties kuinka monen eri ihmisen kanssa.  ”Tanzania visa”- googlettelua, yhteydenotto Suomen suurlähetystöön Dariin ja Tansanian suurlähetystöön Tukholmaan. Vastauksen odottelua, pettymystä, kun sitä ei koskaan tule. Ylimääräisiä kustannuksia, byrokratiaa. Muistutussähköposteja.

”Hi, have you been busy? Still waiting for your answer.”

Epätoivoa. Ahdistus. Ei tästä tule mitään, en ikinä pääse lähtemään. Pettymyksiä. Aikataulutusta. Listoja. Pettymyksiä. Ahdistus.

Jos en haluaisi niin paljon lähteä, tämä olisi jo monta kertaa jäänyt kesken. Olisin luovuttanut. Ihan sama, pitäköön maansa, byrokratiansa ja orponsa. Miksi minun maahantuloni täytyy tehdä niin hankalaksi? 

yksi rakkaistani

Ja sitten painan päälle kännykkäni, ja pieni rakas McDonald katsoo minua näytöltä. Muistan taas, mitä olen tekemässä. Ja miksi jaksan nämä viisumitaistelut ja sähköpostirumbat.  Koska tämä on minun unelmani, on aina ollut. Tämä on se, mitä ihan oikeasti haluan tehdä. Haluan nähdä taas pienet orporaukat ja nähdä, mitä he ovat oppineet, mitä heille kuuluu.
Osaako McDonald jo kävellä? Ovatko Anna ja Weema päässeet jo kotiin, toivottavasti? Entä Adela, ei kai ihan vielä? Nauraako Elia yhä kaikelle? Nukahtaako Joshua edelleen syliini, hermostuuko Gabriel väsyessään? Mitä kuuluu Lukalle, onko hänellä kovia tuskia? Ja haluan oppia tuntemaan Hekiman, joka viimeksi oli vielä niin pieni. Puhumattakaan niistä pienistä, joita orpolassa varmastikin jo on, joita en ole vielä tavannutkaan.

 Haluan pitää sylissä lapsia, joita ei pidetä sylissä. Haluan kertoa heille, että rakastan heitä. Haluan, että edes pienen hetken edes yksi lapsi tuntee olevansa rakastettu, tietää, että maailma ei olekaan vain paikka, jossa pieni ja avuton hylätään, jätetään selviytymään, ohitetaan. Haluan. Ja aion.

-Heli

PS. Nyt homma jo etenee, ja viisumiasia on jo ”selvinnyt”.Lennot varattu, sähköposti hiljentynyt ja asiat järjestyksessä. Melkein nyt ainakin. Luvassa on kyllä tässä lähiaikoina sellainen ”selventävä” postaus, mikäli osaan näitä asioita selventää, kun ne eivät itsellenikään ole täysin selviä….