Tavallisesta elämästä

Niin surullista kuin se onkin, Tansania alkaa olla taaksejäänyttä aikaa, niin myös tämä blogi. Ikävähän sinne edelleen on aivan järjetön, mutta pikkuhiljaa alan pystyä ajattelemaan rakkaitani hymy huulilla, onnellisena siitä että kaikki se oli totta hetken...

Kuitenkin blogin kirjoittaminen voisi silti jäädä, se oli ihan hauskaa. En tiedä, mistä kirjoittaisin, mutta kirjoitan kuitenkin. Tervetuloa siis seuraamaan uutta normaalielämäblogiani "Ajatella nyt kanelia kun tuntematon kutsuu". Se on lainaus muumipapalta, eikä tarkoita minulle mitään. Mutta haitanneeko tuo? Blogin nimeä klikkaamalla siis pääset suoraan blogiin.

Kiitos kaikille, jotka ovat lukeneet Let's just go- blogia, tämä oli nyt tässä. Uuteen blogiini saattaa tulla ja varmaan tuleekin vielä tunnelmia Afrikanmatkan jälkeen, ehkä se Zulean tilanne-raportti, tai jotain. Tervetuloa mukaan!

-heli

megapitkä ehkä-viimeinen postaus

Olen miettinyt jo pitkään, miten kirjoitan blogini viimeisen postauksen. Tällä kertaa en tosin aio tehdä samaa virhettä kuin viimeksi, ja luvata tämän olevan viimeinen: jos minulle tulee jotain sanottavaa vielä aiheesta, aion kirjoittaa sen tänne.  Mutta anyway siis olen miettinyt pitkään, mitä kirjoittaisin. En ole osannut päättää. Olen ollut hukassa: en tiedä missä olen, minne olen menossa, kuka olen ja minne kuulun.

Sitten Ella kirjoitti todella kauniisti omassa ei-tansania-blogissaan fiiliksistään juuri nyt. Koko teksti olisi voinut olla minun kirjoittamani (yllätys että meillä on samanlaiset ajatukset ja fiilikset…), paitsi etten osaa kirjoittaa yhtä kauniisti. Luin Ellan tekstin monta kertaa. Itkin, itkin ja itkin. 

Ella tuli Suomeen kolme kuukautta sitten, ja on edelleen hiukan eksyksissä. Todella rohkaisevaa minulle.

Tansaniaan lähtö ei ollut koskaan järkevä idea. Ei taloudellisesti, eikä mitenkään muutenkaan. Olin ilmeisen hukassa itseni kanssa, lähdin etsimään itseäni. Juuri nyt tuntuu, että olen vain enemmän ja enemmän hukassa. Mutta se oli unelma, ja kuten Leena tässä kerran sanoi: ”suunnitelmat voivat mennä pieleen, mutta unelmat toteutuvat”. Ja minä en vaihtaisi päivääkään matkastani, en oikeasti kadu mitään.

Viime matkastanikin kirjoitin tällaisen ”mitä jäi käteen”-postauksen.  Olen vieläkin aika ylpeä siitä tekstistä, ja voisin kirjoittaa saman tekstin nytkin, vaikka tämänkertainen matkani oli tavallaan todella erilainen verrattuna edelliseen. Kuitenkin paikka on sama, ja minun ajatukseni ja tapa kokea asiat pitkälti samoja.

Mutta mitäs muuta?

Ensinnäkin sain tietysti järjettömästi elämänkokemusta. Kai jollain tasolla myös löysin itseni, vaikka olenkin juuri nyt todella hukassa. Olen oppinut, mistä minä nautin. Olen tajunnut, että olen tiennyt sen syvällä sisimmässäni varmaan aina: ainahan minä olen haaveillut vapaaehtoistyöstä Afrikassa. Siitä inspiroituneena päätin sitten toteuttaa toisenkin lapsuudenunelmani, vaikka se vaikuttaa juuri nyt aika haastavalta: päätin hakea lääkikseen. Taka-ajatuksena totta kai mahdollisuus lähteä joskus takaisin Tansaniaan, miksei jonnekin muuallekin, tekemään jotain oikeasti tärkeää.

Kai minä myös itsenäistyin jollain tasolla. En ole koskaan asunut yksin, matkustanut yksin, ollut yksin yötä hotellissa, ollut vastuussa omasta elämästäni ihan kokonaan… Ennen Tansaniaa. Ja minä pärjäsin, en kyllä koskaan oikeasti edes epäillyt etten pärjäisi.

Sain myös paljon äärimmäisen kauniita muistoja, joita tulen vielä joskus muistelemaan hymy huulilla, vaikka tällä hetkellä lähinnä itkettää niiden ajatteleminen. Ei siksi, että niissä olisi jotain surullista, vaan siksi, että ne ovat jo elettyä elämää, eivät enää nykyisyyttä. Siksi, että minulla on sydäntä repivä ikävä niin montaa ihmistä, jotka ovat liian kaukana. 

Näin ja koin (taas) täysin erilaisen tavan elää. Ellan kanssa juttelimme puoliksi vitsillä viikonloppuna viisivuotiaista lapsista: ”Ja suomalaisella lapsella on kaikkea mitä lapsi voi toivoa!” ”Niin, mitä on tansanialaisella viisivuotiaalla?” ”Hmm, sisko selässä ja vesiämpäri pään päällä.” ”Ja ne hymyilee silti.”  Ja tämä keskustelu tiivistää paljon: emme me ihan oikeasti tarvitse niin paljon materiaa ollaksemme onnellisia.

Tapasin ihania ihmisiä, ympäri maailmaa vaikka lähimpänä sydäntäni ovatkin tietyt suomalaiset ja tansanialaiset.  Opin puhumaan swahilia, heikosti mutta kuitenkin. Opin melkein päivittäin uusia asioita, törmäsin kulttuurieroihin, sellaisiinkin joita en pystynyt oikein ymmärtämään. Ilmeisesti siis laajensin vähän taas maailmankuvaani. Kohtasin ihmisiä, joita en ikinä unohda.

Jouluna Leenalla, Asha on mahtava!

Tytöt Iringassa: Jenni, Ella, minä, Anni

supermahtava otos meistä, ihana Ella!

Zuleasta saattaa tulla vielä tänne blogin puolelle juttua tai ainakin FBssä, heti kun tiedän enemmän!

samikset Luka ja Anniina

Muffarissakin paistaa joskus aurinko, siitä nautitaan suomityttöjen kesken. Karo & Maria.

Sain järjettömän ahdistuksen ja ikävän montaa ihmistä ja asiaa kohtaan. Sen tarkemmin nyt erittelemättä (ettei tule ihan järjetön kilometripostaus) eniten tulee ikävä kaikkia niitä ihmisiä, joita en enää koskaan voi tavata. Niitä, jotka ehkä vielä voin tavata, mutta mikään ei ole enää samalla tavalla. Lapsia, jotka eivät muista minua jos vielä näen heidät. Orpolapsia, minun pieniä rakkaitani.

Ikävä on myös itse maata, Tansaniaa. Pieniä ja isompia hetkiä Ilembulassa ja Mufindissa, jotka tekivät minut niin onnelliseksi. Tansanian elämäniloa, sen positiivista asennetta. Sen kiireettömyyttä. Melkein vieläkin haistan palavien roskien hajun ja muistan, miltä tuoksuu sateen jälkeen. Näen silmissäni iloisesti hymyilevät naapurit, kuulen "kamwene", "habari" tai "pole na kazi" korvissani jos oikein tarkkaan keskityn.

Tiedän, että vielä tulee se päivä, jona en itke, en ahdistu, enkä ehkä edes ajattele Tansaniaa. Se päivä ei todellakaan ole vielä, eikä varmastikaan pitkään aikaan. Tansaniaa en kuitenkaan unohda koskaan. Se tulee aina olemaan sydämessäni. Tai minun sydämeni siellä, miten vain.

Jos voisin ja osaisin, kiittäisin ihan jokaista, joka on tehnyt minun matkastani kokemisen arvoisen, välivuodestani ehkä parhaan vuoteni ikinä. Mutta en voi, koska minulla ei ikimaailmassa olisi tarpeeksi sanoja kertomaan, miten kiitollinen olen siitä, että sain olla hetken niin onnellinen. Mutta sanotaan nyt kuitenkin vähän jotain sinnepäin.

Kiitos. Asante.

-heli

ps. huomasin juuri, että tätä tekstiä kirjoittaessani sydämeltäni ehkä putosi pieni paino. Olen itkenyt koko aamun, mutta suunnilleen ensimmäiset kaksi lausetta kirjoitettuani lopetin. Kai tämä tekee ihan hyvää nyt, käydä läpi tämä koko juttu ihan kokonaisuudessaan, selvittää vähän itselleen missä mennään. Anteeksi sekava postaus!

Iso kiitos kaikille, jotka ovat olleet hengessä mukana lukemalla ja/tai kommentoimalla tätä blogia! Olette olleet ihan mahtavia!

ps2. Kuvista kiitos lähinnä Ellalle, mutta myös Karolle, Rüdille, Marthalle, Annille, Marialle, Anniinalle, Anneliesille ja varmaan jollekin muullekin!

Vähän lisää avautumista

Olen ollut Suomessa viikon.

Seitsemän päivää on mennyt nopeasti, olen ollut koko ajan tekemässä jotain: tavannut sukulaisia ja kavereita. Joka päivä kalenterissa on lukenut jotain, se on ollut tarkoituksellista. En halua ehtiä miettimään liikaa.

Ne samat seitsemän päivää ovat menneet äärimmäisen hitaasti. Sisimmässä kalvaa pieni ahdistus, ihan koko ajan. Sen saa taka-alalle, kun tekee jotain muuta. Kun kahvittelee kaverin kanssa tai katsoo leffaa siskon kanssa. Kun on joku, joka jaksaa kuunnella pitkätkin avautumiset, tai kun vain makaa rakkaan ystävän vieressä, hiljaa, lähellä.

On ollut myös seitsemän pitkää iltaa. Ja yötä. Sitä aikaa, kun ei kehtaa soittaa kellekään. Kun pitäisi nukkua, mutta silmät tuijottavat tyhjään pimeyteen. Kun olisi helpompaa vaikka itkeä tai huutaa, mutta kun ei voi. Kun pakotan itseni nukkumaan ajattelemalla: ”huomenna pääsen taas ulos, pois ajatuksistani”.

En edes tiedä kunnolla, mikä kaikki ahdistaa, mutta tänään iski pieni todellisuus: itkin, ikävästä. Itkin niitä hetkiä, jotka olivat vain silmänräpäys sitten todellisuutta, eivät pelkkiä kauniita muistoja. Kaikkea.  Mutta uskon silti, että tämä ei ollut se todellinen romahdus, tajuaminen, se hetki, jonka jälkeen pääsee pikkuhiljaa eteenpäin. Se tulee kyllä, tiedän sen, mutta odottelen sitä vielä.

Sitä ennen antakaa minun viipyä vielä hetki Tansanian auringon alla. Odottakaa, että sieluni saa kehoni kiinni, että ajatukseni muistavat seurata minua tähän hetkeen, tähän maahan. Antakaa anteeksi, jos en ole läsnä ihan joka solulla, kun sydämeni, mieleni ja ajatukseni ovat edelleen Tansaniassa.  Ymmärtäkää, että vaikka tämä tuntuu äärimmäisen liioitellulta, minustakin, se ei kuitenkaan ole sitä.

Ja muistakaa, että olen minä silti onnellinen. Eri tavalla kuin Tansaniassa, mutta onnellinen kuitenkin. Kai. Ainakin hetken päästä.

-heli

Yrittäkää ymmärtää

Tässä yhtenä päivänä ahdisti, tuntui että seinät kaatuvat päälle. Oli pakko päästä ulos, ja sitten pääsinkin, kiitos Riikka. En tiedä, mikä oli niin ahdistavaa. Ei mikään, kaikki. Se, että pelkkä kotona oleminen on jotenkin hankalaa. Ikävä. Se, että pitäisi päättää tulevaisuudesta, vaikka hampaidenpesukin hämmentää. Se, että ulkona on ihmisiä. Se, ettei kukaan oikein tajua, mistä tulen ja miltä se tuntuu. Kuulostaa liioittelulta, tiedän sen. Järjen tasolla tämä on minullekin överiä: olin pois viisi kuukautta, en viittä vuotta. Mutta ei kai tässä nyt järjen tasolla ajatellakaan.

Yrittäkää ymmärtää minua.

Yrittäkää ymmärtää, jos innostun tai ahdistun karkkihyllyllä, kun suklaalevyvaihtoehtoja onkin enemmän kuin kolme (check!). Yrittäkää ymmärtää, jos sanon kamwene, hodi, asante tai karibu (check!). Yrittäkää ymmärtää, jos moikkaan vastaantulijaa (mieli tekisi), jos unohdan miten omalla äidinkielelläni sanotaan asia x (check!).

Yrittäkää ymmärtää, jos olen ahdistunut (check!). Innostunut jostain tyhmästä asiasta (check!). Jos kerron rakkaista lapsistani, ja alan yhtäkkiä itkeä (en vielä). Jos puhun liikaa Tansaniasta, vaikka ketään ei kiinnosta (varmaan check, tosin kukaan ei sano suoraan). 

Mutta ei se haittaa, jos ette aina ymmärrä. En minäkään ymmärrä kaikkea. Mitään.

Mutta kyllä tämä kai kuitenkin tästä, jossain kohtaa.

-heli

Tajuamista odotellessa

Olen nyt aika pinnallisessa vaiheessa tätä sopeutumista. 

Olen kaupassa hämmentynyt: mikä toi on, en mä oo nähny tommosta ennen? Herranjumala täällä on paljon vaihtoehtoja! Oho vau, täällä toimii kortti! Ja täällä saa kuitin, tommosen tulostetun! 

Prismaan tai cittariin en ole vielä uskaltanut mennä.

Kotona pesen hampaita hämmentyneenä. "Siis voinko mä oikeesti vaan ottaa tota vettä tosta hanasta?" Ja voisin ihan tosissaan lopettaa sen suihkussa syljeskelemisen...

Voisin myös opetella olemaan tavoitettavissa. Olen aina ollut huono siinä, mutta nyt saatan pitää kännykän laukussa puoli päivää, ja illalla havahtua: "ei vitsi, pitäiskö mun kattoa onko joku kaivannu mua, täällähän kuitenki voi soittaa millon vaan..". Ja kun sitten avaan kännykkäni, huomaan katseeni hakeutuvan ensimmäisenä vasempaan yläkulmaan: montako palkkia verkkoa, voiko soittaa? Ja sitten innostun kun hoksaan, että siinä lukee viisi palkkia ja 3G. 

Kahvi maistuu kahville, maito on nestemäistä. Suihkussa tulee puhtaaksi. Ulkona on törkeän kylmä, olkoot vaan lämmin maaliskuu. 

Liikenne on tosi rauhallista. Facebook-videot voi avata, niitä ei tarvitse automaattisesti skipata. Netissä voi tehdä ihan mitä vaan, ei jää latausajoista kiinni. Kännykässä on netti, ja siihen voi ladata appseja.

Mutta toisaalta kotiin on yllättävän helppo palata: alan vain tehdä sitä mitä olen aina ennenkin tehnyt, sillä samalla tavalla. Valitan, jos suihkusta ei tulekaan kuumaa vettä, vaikka se olisikin lämmintä. Tai jos netti on hiukan hitaampi kuin supernopea. Olen nyt Suomessa, ja on niin helppo palata siihen suomalaiseen mentaliteettiin.

Tavallaan. 

Toisaalta minulla on pieni ahdistus koko ajan. Eikä se todellinen tajuaminen ole todellakaan vielä tullut: en ihan oikeasti tajua, että olen nyt täällä, enkä vain käymässä. En tajua, etten näe rakkaita lapsiani ehkä enää ikinä.

Tajuamista odotellessa.

-heli

Matkalla kotiin

Hehe, koska kaikkiahan tietenkin kiinnostaa lukea matkustusaikani vaihe vaiheelta, niin täällä se nyt on. Vähän oli tylsää koneessa, joo joo. Tämä on muuten sitten pitkä teksti, jota olen kirjoittanut jotain 23 tuntia. Sisältää randomselostusta siitä, mitä matkalla tapahtui, tajunnanvirtaa, sekavaa pohdintaa ja ties mitä kaikkea. Ehkä blogihistoriani pisin postaus, ja aiheena yksi lento... 

8.3.2014

Klo 1.56 (Tansanian aikaa)

Lentokentät on tosi väsyttäviä paikkoja. Tai sitten se on tämä kellonaika. Hotellihuoneessa ei väsyttänyt yhtään, kun netti toimi ja sanoin vielä viimeiset hyvästit tässä maassa, tällä kertaa Jennille. Mutta heti kun pääsin lentokentälle, iski väsymys. Note to self: Darissa pääsee passintarkastuksesta puolet nopeammin kuin kaikki muut mzungut, mikäli osaa edes tervehtiä ja vastata kysymykseen "unaenda Helsinki?" paikallisella kielellä...

Klo 2.12

Yksinmatkustamisen huono puoli: jos matkatavaroita on paljon (eli lentolaukku ja käsilaukku tässä vaiheessa), ei ole ketään, jolle tavarat voi jättää vessakäynnin tai kaupoissa kiertelyn ajaksi.

Klo 3.23

Okei, olen juossut vessassa tässä kohtaa varmaan pari-kolme kertaa. Jätetään tarkemmat kuvailut nyt väliin, mutta epäilen jotain ruokamyrkytystä. Nyt sitäpaitsi alkaa väsyttää ihan tosissaan. Näin kauempana pari suomalaista, en jaksanut mennä tervehtimään. Aika kuluu kuitenkin suht nopeasti ilmaisen wi-fin parissa.

Klo 3.40

Vä-syt-tää. Voisin nukkua, pää vaan tohon laukun päälle...

Klo 8.41

Oho, onpa kello jo paljon. Olen sentään siis koneessa, mutta nukkunut enemmän tai vähemmän koko matkan eli nelisen tuntia! Niice. On nälkä,  mutten oikein uskaltanut syödä aamupalaa. Ei mikään elämäni paras fiilis.

Klo 9.17

En kai oikein tajua vieläkään, että olen ihan tosissaan menossa kotiin. Ja että siellä kaikki on ihan samanlaista, kuin ennenkin. Vähemmän syksyistä ehkä joo, ja varmaan moni muukin juttu on uutta, mutta kaikki on suunnilleen kuitenkin samanlaista kuin ennen. Missäköhän vaiheessa oikeasti tajuan? Ehkä lentokoneesta ulos astuessa? Todennäköisemmin varmaan jotain viikon, parin, päästä.

Klo 9.39

Yritin muistella tätä lentoa toiseen suuntaan mennessä. Muistikuvat on jostain syystä tosi hämäriä. Muistan vain ihan pieniä välähdyksiä: Ellan vieressä istuneen kiukkuisen miehen. Niilin ja sen rannan kaupungit allamme pimeässä, pitkä kiemurteleva valojono. Melkein täysin vieraan ihmisen, jonka kanssa olin lähdössä maailman toiselle puolelle, en tosin muista yhtään, mitä puhuimme silloin, paitsi "älä häiritse mua kun mä rukoilen!". No hups. Muistan järjettömän väsymyksen kun pääsimme Tansaniaan, tunteen jolloin ei enää jaksanut olla onnellinen, pelätä tai ajatella mitään muutenkaan. 

En tiedä kuinka paljon tulen tästäkään lennosta muistamaan. Ehkä ainakin sen, että tämä oli ensimmäinen lentoni ikinä ihan yksin. Ehkä vieressäni istuvan turkkilaismiehen, joka nukkui koko matkan yhdessä ja samassa asennossa ja säpsähteli aina kun häiritsin häntä halutessani vessaan tai whatever. Tai ehkä jotain muuta, ehkä en mitään, tylsää täällä ainakin on.

Klo 10.28 

Luin vanhoja blogitekstejä. Ei hyvä idea. Itkettää.

Klo 10.47

Tajusin juuri, että kun seuraava koneeni laskeutuu olen Helsingissä. Sanokaa vaan tyhmäksi, mutta siis ihan oikeasti aika pelottava ajatus. Ja aika jännä. Ja tavallaan ihan kiva. Kai. Toivottavasti äitillä ja Annikalla on talvitakkini mukana....

Klo 12.21 (Turkin ja Suomen aikaa)

Lentokentän ihmispaljous ei ahdista, ei ainakaan kovin paljon. Tässä portilla ahdistaa muuten vaan, suomalaisten määrä lähinnä. Toisaalta tämä on lentokenttä, olen lentokentällä muutenkin jossain välitilassa, matkalla jostain jonnekin. Lentokenttää ei lasketa, siellä on aina porukkaa. En ole muuten koskaan ennen juonut yksin kahvia lentokentällä. Tai jos olenkin, olen vain odottanut jotakuta. 

Klo 15.08

Lento lähti melkein tunnin myöhässä. Ympäri terminaalia ja myöhemmin konetta kuului mutinaa: "no miksei tää jo lähde?", tai "mä en jaksais yhtään odottaa enää", suomeksi tietenkin. 

"Haraka haraka haina baraka", eli "kiireellä ei ole siunausta", sanovat tansanialaiset. Mikä kiire tässä on, ja vaikka olisikin, auttaako siitä valittaminen todella, saako koneen lähtemään nopeammin jupisemalla? Se lähtee sitten kun on sen aika.

Klo 15.47

Kuuntelen biisejä, jotka olisivat Tansania-soundtrackillani, jos minulla olisi sellainen. Aika harvinaisen haikea fiilis kyllä. Taistelen kyyneleitä vastaan, ettei viereisen penkin symppis intialaismummo hämmenny. On kyllä pakko lopettaa noiden kuvien katselu... Time to destination 2:13, jos pidän silmät kiinni, voin kuvitella olevani vain dalladallassa. Paitsi että täältä puuttuu tungos, kanat ja hienhaju.

Klo 17.02

Tässä alkaa kyllä itse kullakin olla sellainen olo, että haluaisi vain kotiin. Tai pois tästä lentävästä metallihökötyksestä, nukkumaan johonkin missä niska ei särje. Mutta ei ole enää pitkä matka, enää on jäljellä 0:58 , onneksi äiti ja annika tulevat vastaan ettei tarvitse jollain bussilla tai junalla mennä Raisioon.

Klo 18.05

Kyllä huomaa että ollaan Suomessa. Kylmä!

Klo 23.00

Olen kotona. Puhtaampana kuin piiiitkään aikaan. Olen myös nähnyt pitkästä aikaa sukulaisia. Huomenna on kavereiden vuoro. 

Vaikka en olisi halunnut vielä lähteä, olen kuitenkin nyt aika onnellinen.

-heli

Ahdistusta Darissa

Tänään aamulla herättiin siellä meidän B&Bssä, ilmastoidussa huoneessa. Mentiin aamupalalle, henkilökunta puhui englantia. Soitettiin luottotaksin kaverille, joka puhui englantia. Saimme kyydin Slipwaylle, turistien shoppailupaikkaan. Joka kojulta kuuluu "welcome" tai "have a look inside", ei "karibu kuangalia". On kuumaa, kosteaa. 

Ahdistaa. Ei se lämpö, vaan se turismi. Ajattelen, miten ihmiset, jotka ovat maassa vain kaksi viikkoa, näkevät vain tämän. Ehkä pari luonnonpuistoa päälle. Eikä tämä ole aito Tansania. Ja tämän verran minäkin turistimatkalla näen.

Minua ahdistaa valkonaamojen määrä. Nytkin istun ravintolassa, jossa on varmaan kolmekymmentä mzungua. Ja tiedän, että yleensä nauttisin tästä hetkestä: ihanaa ruokaa ihanassa ravintolassa meren rannalla. Aurinko paistaa, on lämmin mutta ei liian. Ja nautinkin, mutta nyt en voi mitään sille, että pieni ahdistus kalvaa kuitenkin

Kävimme ruokakaupassa, jossa oli ilmastointi. Se oli isoin kauppa, jonka olen nähnyt viiteen kuukauteen, kokoa ehkä sellaisen ison siwan verran. Mutta olisittepa nähneet ne valikoimat! Siellä oli varmaan kymmentä eri jäätelöä, ja karkkiakin ainakin neljällä pikkuhyllyllä! Se oli tavallaan hieno fiilis, jos haluan ostaa kindermunan, voin tehdä sen. Mutta ahdisti, silti. Ja taas se ajatus siitä, että tämä on valkonaamoja varten, ja turisti näkee vain tämän. 

Ehkä tekee hyvää tämä asteittainen siirtymä Iringan ja Darin kautta Suomeen... 

-heli

Minipostaus Darista

No joo. Nyt ei ole oikeasti minkään tason inspiraatiota kirjoittaa, mutta laitetaan nyt kuitenkin pientä päivitystä ennen kuin Facebook ihan tukkeutuu niistä "no pääsitkö turvallisesti Dariin?"-viesteistä.

Eli kyllä. Olen tänään istunut bussissa jotain yhdeksän tuntia. Pelännyt, mutta kuski ei onneksi ajanut ihan hulluna. Satoi kyllä vähän, mutta noh. Käyttänyt ällöttäviä reikä lattiassa- vessoja parikin kertaa matkalla. Ostanut ranskalaisia ja kananpalan joltain pysähdyspaikalla. Ja nyt ollaan jossain random B&B-paikassa Darin keskustassa, ihan kiva tämä oikeasti on. Vähän epämääräisellä alueella ehkä, mutta portilla oli vartija, huoneen ovi menee lukkoon, suihkusta tulee lämmintä vettä. 

Eli kyllä, allt e bra. Huomenna tehdään jotain, ja lauantai-aamulla sitten kohti Suomea. 

Tämä oli nyt kyllä minipostauksen minipostaus, mutta ihan sama :D

-heli

Sekopäistä

"Mä en kyllä uskaltais lähteä yksin Tansaniaan!" -minä (4/13)

"Mä lähen sitte Tansaniaan, vaikka yksin!" -minä (7/13)

Ja siitä se sitten lähti. 

Oikeasti olen ollut yksin tällä matkalla yhteensä ehkä pari viikkoa, koska minulla kävi harvinaisen hyvä tuuri. Mutta olin kuitenkin valmis lähtemään toiselle puolelle maailmaa yksin. Oikeastaan olen aika ylpeä itsestäni, kun uskalsin tehdä sen.

Olen saanut monta ihmistä järkyttymään, yllättymään ja huvittumaan, kun olen kertonut minkä ikäinen olen. Yhdeksäntoista. Viime kevään ylioppilas. En ole vielä muuttanut ensimmäiseen omaan asuntoon.

Ja silti lähdin yksin Afrikkaan. Ja vaikka se aluksi jännitti, pelottikin, en ole todellakaan katunut mitään sekuntiakaan. Ensimmäisestä Tansaniassa viime lokakuussa vietetystä päivästä lähtien on tuntunut siltä, että näin tämän kuuluikin mennä. Että kaikki on juuri oikein, että en koskaan edes lähtenyt täältä pois.

Ja kuten jo edellisessä postauksessa sanoin, olen saanut tältä reissulta todella paljon. Olen saanut unohtumattomia muistoja, uusia näkökulmia elämään ja olen oppinut paljon, itsestänikin. Mikä nyt sinänsä oli odotettavissakin.

Mutta olen saanut yllättäviäkin juttuja. Vai kuka muka olisi arvannut, että lähtemällä Tansaniaan voi saada monta edes suunnilleen omanikäistä (10 vuoden ikäerokin on vielä suunnilleen..) suomalaista ystävää tai kaveria? Että lähtemällä nettitutun (okei oltiin me puhelimessa puhuttu) kanssa maailman toiselle puolelle voikin saada yllättävän paljon? Tai että Tansaniassa ylipäätään hengailee näin paljon nuoria suomalaisia? Tässäkin kävi tosin tuuri, että he kaikki (ja moni vanhempikin suomalainen) ovat niin ihania. Tutuille vaan terkkuja!

Tässä postauksessa ei nyt ole päätä eikä häntää, mutta ei se mitään, ei ole minun elämässänikään juuri nyt. Minulla ei ole Suomessa oikeastaan mitään, täällä minulla on paljon, mutta Suomessa kuitenkin on perhe ja ystävät, joita on kiva taas pitkästä aikaa nähdä. Pääni on ihan sekaisin kaikesta, mitä olen täällä tehnyt, nähnyt ja kokenut, enkä osaa kunnolla ajatella tätä aikaa koko aisuutena. Ehkä sitten Suomessa kun saan ajatukset oikeille raiteilleen. Ehkä ensi viikolla, ehkä myöhemmin.

-heli

Ps. Huomenaamulla siis suuntaan kohti Daria Jennin kanssa. Pitäkää peukkuja ettei sada, matka on 500km, osin vuoristotietä ja bussi ajaa varmaan taas ihan järjettömän lujaa..Darissa meidän hotellissa pitäisi olla jonkinlainen nettiyhteys, mutta koska tämä on Tansania, ei siitä voi olla varma. Koitan kuitenkin saada teille jotain pientä päivitystä Darista, tai ainakin sitten Suomesta!

Olipa kerran unelma

Olipa kerran unelma. Unelma, joka minulla on ollut aina, aikaa ennen sen epämääräisintä muotoa en edes pysty muistamaan.

"Joskus vielä lähden Afrikkaan auttamaan köyhiä", ajattelin joskus pienenä. Miksi, sitä en tiedä. Kai se tuli jostain syvältä sisältä.

Unelma alkoi saada selkeämpiä muotoja. Ilembulaan, orpolapsia hoitamaan, keväällä 2013. Varmaan melkein viisitoista vuotta ajatuksen ensimmäisistä alkuhetkistä. Unelma toteutui.

Luulisi, että kun unelma toteutuu, se lähtee pois, väistyy jonkin toisen unelman tieltä. Ei, se vain muutti muotoaan. Tuli uusi unelma, joka oikeastaan oli se sama unelma hiukan muunneltuna: Ilembulaan ja Mufindiin, orpolapsia hoitamaan, viisi kuukautta alkaen lokakuusta 2013.

Ja unelma toteutui. Taas.

Matka on vielä hiukan kesken, mutta voin silti jo nyt sanoa niin. Olen ollut matkalla nyt yli neljä kuukautta, ja takana on jo nyt paljon huikeita juttuja. On uusia ystäviä, kavereita ja tuttuja, suurin osa aivan ihania. On kokemuksia, joita en ikinä olisi uskonut saavani. On paljon rakkaita lapsia, joiden jättäminen tähän maahan on ollut todella raskasta.

Täällä olen kokenut paljon. On ollut naurua, itkua, uusia opittuja asioita, niin minulla kuin lapsillakin. On ollut bedbugs, hyttysiä, hämähäkkejä, kirppuja ja kuolemaa. Viini-iltoja, luksusdinnereitä, riisiä ja papukastiketta. Rankkoja kokemuksia, aliravittuja lapsia ja köyhiä ihmisiä rikkinäisissä vaatteissaan. On ollut suunnatonta rakkautta pieniä ihmisiä kohtaan, on ollut todella raastavia hyvästien hetkiä. Hymyjä työn lomassa, iloisia tervehdyksiä aikaisin aamulla, lasten kikatusta ja hysteeristä huutoa. 

Olen itsekin oppinut jotain, itsestäni, muista ja elämästä. Tiedän ehkä vähän paremmin kuka minä olen, mitä minä haluan ja mikä tässä elämässä on tärkeää juuri minulle.

Ja entäs sitten se sydämeni? Se, jota lähdin hakemaan takaisin Tansaniasta? 

Se jää tänne. Voin yrittää joskus tulla hakemaan sen pois, mutta se tuskin onnistuu. Mutta kyllä minä tänne takaisin tulen, vielä joskus. 

-heli

Ps. No nyt näitä postauksia tulee ihan tosissaan tiuhaan tahtiin, mutta kun kerrankin on netti, joka toimii. Tämä oli kuitenkin viimeinen valmiiksi kirjoitettu postaus! Kolmessa edellisessä postauksessa taisin unohtaa mainita Mufindin lastenkylän kakkostalon uusimmasta lapsesta. Pienen pojan Yohanan äiti kuoli synnytykseen 1.3, ja muutamaa tuntia myöhemmin Yohanan täti toi lapsen orpokotiin. Yohana on iso (no Tansanian mittakaavassa oikeasti iso vastasyntynyt, 3,5kg) ja terve vauva, joten vaikka lapsi joutuikin heti elämänsä alussa eroon äidistään, on elämälle kuitenkin suhteellisen hyvät edellytykset.

Ja sitten vähemmän kivat uutiset Igoda Children's villagesta: 12-vuotias AIDSia ja tuberkuloosia sairastava todella sairaalloinen Nache oli ainakin minun viimeisinä Mufindin-päivinäni korkeassa kuumeessa, yski ja oksensi. Nache on mukava ja älykäs poika, mutta todella heikko ja sairas, eikä ole koskaan aloittanut koulua, koska ei jaksaisi kävellä sinne. Nache viettää päivät päiväkodissa itseään puolet nuorempien lasten kanssa, ja ehkä siksi vaikuttaa hiukan masentuneelta. Nyt en ole kuullut uusimpia uutisia Nachesta, mutta pidetään peukkuja että Nache vielä paranee, vaikka tässä kyllä voi käydä huonostikin!

Kurkistus Helin ja Karon keskusteluihin

Olen yrittänyt sisäistää, mihin olen tulossa takaisin. Tässä yhtenä päivänä Mufindin-kodissamme aloimme Karon kanssa pohtia, että mitä kaikkea siellä Suomessa oikein onkaan, ja innostuimme ihan oikeasti:

"Kelaa et suihkussa voi säätää sitä lämpötilaa yhdestä nupista!"

"Joo ja siis et lämmintä vettä tulee, aina!"

"Ja vettä ylipäätään tulee!"

"Ja se suihku toimii, siis tieksä se juttu siellä ylhäällä mistä vesi tulee!"

"Joo ja sit on sauna!"

"Ja pesukone!"

---

"Mieti et Suomessa on juttuja mitä ees Neemassa ja Iringassa ei oo"

"Nii ja Neemassa kuitenki on kaikki luksuselämän elementit! Mieti nyt, lämmin suihku, sähkö, telkkari, netti ja ruokaa!"

"Joo ja Iringassa on kauppoja! Mieti sit Suomessa, ku voi ostaa mitä vaan, millon vaan!"

"Nii, jos vaikka alkaa tekee aamukolmelta mieli suklaata ni sitä voi vaan käydä ostamassa ABCltä!"

"Niinpä! Ja kaupasta saa niinku oikeesti siis ihan kaikkea!"

---

"Ja sit sähköä on koko ajan!"

"Jep, ei tarvi miettiä et millon voi ladata kännykän!"

"Ja siihen kännykkään voi puhua talossa sisällä!"

"Ja voi vaikka kävellä ympäriinsä ku puhuu!"

"Voi puhua maratonpuheluita ilman et creditit loppuu kesken kaiken!"

"Ja kuulee koko ajan mitä toinen sanoo ja se toinen kuulee myös kaiken!"

---

"Siis muistaksä, et on olemassa semmosia isoja rakennuksia, isompia ku Neema, missä on niinku monta kauppaa sisällä!"

"Ja koska sä oot viimeks nähny sellasen kaupan, mihin niinku astutaan sisälle, ja siellä myydään vaatteita? Siis vaatekauppa?"

"Öö oota mä mietin... Marraskuun lopussa Njombessa oli yks!"

---

"Ja nettiinki voi päästä enemmän ku kerran tai pari viikossa!"

"Ja se toimii! Ja kaikki sivut saa auki, nettipankin, blogin ja sähköpostinkin!"

"Nii, heti ekalla yrityksellä! Ja se on vielä nopeekin!"

---

No joo, myönnän että me jopa ehkä hiukan saatoimme liioitella, kyllä me nyt oikeasti vielä muistamme mikä on ostoskeskus, vaikka pelkästään Prisman ajatteleminen saa juuri nyt pään ihan pyörälle, kun miettii kaikkia niitä ihmisiä, tavaroita ja valinnanmahdollisuuksia. Mutta ihan oikeasti kävimme nämä keskustelut innostuneesti, sellaisella "vau ja oikeesti sellanenkin on mahdollista!"-äänensävyllä. Ilmeisesti neljä ja puoli kuukautta riittää oikein hyvin kaikenlaisten juttujen unohtamiseen!

Mehän elämme oikeasti täälläkin paikallisten mittapuiden mukaan luksuselämää: meillä on ikkunalasit, ovi, lattia, eikä talo ole tehty savesta. Meillä on katto, joka ei vuoda kuin yhdestä kohtaa rankkasateella. Meillä on sähköä kolme-neljä kertaa päivässä, meillä on mahdollisuus juoksevaan veteen, vaikkei se aina toimikaan. Meillä on ruokana jotain muuta kuin ugalia/riisiä ja papuja (vaikka on niitäkin joskus), eikä meidän tarvitse edes itse tehdä sitä ruokaa. Mutta ei tämä meidän länsimaisten mittariemme mukaan kuitenkaan mitään luksuselämää ole, kaukana siitä.

Mutta ehkä on ihan hyvä havahtua siihen, etteä luksukseen ei tarvita viiden tähden hotelleja tai shamppanjaa, koska se oma elämä siellä Suomessa kuitenkin on aika luksusta.

-Heli ja Karo

Ps. Loppukevennys: "mun pitää nyppiä kalmakurvat ku mennään ihmisten ilmoille" -Karo

Ps2. Näitä postauksia oli valmiina tai melkein valmiina neljä kun tulin Iringaan, joten näitä tulee nyt aika tiuhaan tahtiin. Huomenna varmaan luvassa vielä ainakin yksi, ja älkää missatko äskeistä HBC-postausta, vaikka tämä tuleekin heti perään!

Hyvästi

"'cause you'll be in my heart,

 yes, you'll be in my heart, 

from this day on, 

now and forever more."

(Phil Collins: you'll be in my heart)

No nyt se on sitten tehty. Hyvästit on jätetty.

Olen jo jättänyt tässä maassa hyvästit niin monelle, itkenyt niin monet kyyneleet vain luopumisen tuskasta. Ja nyt olen siinä pisteessä taas, toistaiseksi viimeistä kertaa Tansaniassa.

Aamulla kävin läpi kakkostalon kaikki lapset. Gail tulkkasi, kertoi lapsille että lähden. Mussa juoksi suoraan syliin, halaamaan. Halasin yksitellen kaikki lapset, pussasin, kerroin että rakastan. Viimeisenä pieni rakkaani Loveness, jonka lopuksi jätin Gailin syliin, itkien. Kun kävelin ovesta ulos, takaani kuului vauvani itku, ja kun vilkutin viimeisen kerran, hän katsoi minua kuin sanoen "älä jätä minua". Tai sitten vain kuvittelin, mutta pahaltahan se tuntui silti. Minä rakastan ihan jokaista kakkostalon lasta, ja varsinkin Lovenessia. Onneksi Amari on luvannut pitää huolta pikkuisestani, ja Jenny lupasi lähettää kuvia. 

Gailille en voinut sanoa mitään, kun halasimme. Vaikka emme edes olleet erityisen läheisiä, mutta halasimme toki siis kakkostalolla... Mollyn ja Marthan hyvästely meni vähän helpommin, mutta olen meinannut tänään alkaa itkeä ihan tyhmistä jutuista hyvästien jälkeenkin. Ja The Finnish Mafia eli Karo ja Leena on vielä hyvästelemättä, olemme kaikki kolme nyt Iringassa.

Hyppäsimme aamulla siis taksikuski Selen autoon, ja hän heitti meidät Mafingan luterilaiseen orpokotiin. Tutustuimme paikkaan ja tapasimme alle kouluikäiset lapset isompien ollessa koulussa, yhteensä lapsia on 36. Paikka oli tosi kivan oloinen, lapsilla siistit ja puhtaat vaatteet, johtaja mama Mzeze (miten ikinä kirjoitetaankaan) on superihana ja puhuu loistavaa englantia ja lapset vaikuttavat pikavisiitin perusteella onnellisilta. Siellä tapasimme Leenan, ja jatkoimme Leenan kyydillä kohti Iringaa. Kävimme kreikkalaisella klubilla syömässä ihanaa ruokaa ja elämä hymyilee, vaikka minua vähän itkettääkin.

-heli

Ps. Muistatteko, kun kerroin "sekavassa avautumispostauksessa", miten aloin yhtenä päivänä itkeä kun tajusin miten paljon Lovenessia tulee ikävä? Sen itkun laukaisi Spotify-playlistilta soinut biisi, jota tämän postauksen alussa siteerasin. En varmaan voi enää ikinä kuunnella tuota biisiä ajattelematta pientä Lovenessia!