maanantai 30. joulukuuta 2013

Tästä ja vähän ensi vuodestakin

Eikö jokaisessa vakavastiotettavassa blogissa olekin aina uudenvuoden tienoilla sellainen kooste kuluneesta vuodesta, lupauksia seuraavalle ja muuta sellaista "new year, new me"- höttöä? En ole varma, onko tämä vakavastiotettava blogi, enkä todellakaan aio tehdä mitään kuvakoosteita tästä vuodesta koska a) tämä ei ole lifestyleblogi, b) en ole kirjoittanut montaakaan kuukautta tänä vuonna ja c) en edes saisi niitä kuvia tuolta koneelta nettiin! En aio myöskään luvata mitään uudenvuodenlupauksia, koska eiväthän ne ikinä pidä.

Ajattelin kuitenkin, että kai tässä nyt voisi vähän läpikäydä kulunutta vuotta ihan vain itsenikin takia. Lisäksi voisin vähän miettiä, mitä ehkä haluaisin ensi vuodelta, mutta mitään en kyllä lupaa!

Vuonna 2013 olen mm.

-Ollut mielettömän huolissani ja surullinen rakkaan ihmisen puolesta 
-Juhlinut penkkareita ehkä vähän turhankin rajusti
-Kirjoittanut viimeiset neljä ainetta yo-kirjoituksissa (eh, voisin väittää myös opiskelleeni niihin ja stressanneeni niistä kamalasti, mutta se olisi valehtelemista!)
-Viettänyt yhteensä 4,5 kk Tansaniassa eli toteuttanut yhden suurimmista unelmistani kaksi kertaa! 
-Päässyt ylioppilaaksi ja juhlinut sitä
-Tehnyt todella monta tuntia töitä neljässä kuukaudessa, tienannut rahaa sitä unelmaa varten
-Yrittänyt mahduttaa kesään monta rentoa ja onnellistakin hetkeä työnteon lomaan, ja onnistunut siinä.
-Tavannut uusia, mahtavia ihmisiä
-Ollut mielettömän onnellinen, ehkä onnellisempi kuin koskaan.

Vaikka tämän vuoden ensimmäiset kuukaudet olinkin vähän huolesta, surusta, stressistä ja kiireestä sekaisin, on loppuvuosi ollut sitäkin parempi! Olen todella tehnyt juttuja, joista nautin, ja toteuttanut niitä unelmia ihan oikeasti. Olen ollut tosi onnellinen, niin Suomessa kuin täälläkin!

Alkavan vuoden tahtoisin olevan vähintään yhtä hyvä kuin tämä, parempikin. Suunnitelmissa ei ole vielä oikein mitään maaliskuun jälkeisiin kuukausiin (mikäli nyt täällä voin siihen maaliskuuhun olla), mutta olisi kiva esimerkiksi saada joku opiskelupaikka (öö mistä?) ja muuttaa ihan omaan kotiin pikkuhiljaa myös. Näiden isompien suunnitelmien lisäksi olisi ihanaa vain nauttia elämästä, istua iltaa, viettää piknikiä tai tehdä vaikka se alustavien suunnitelmien kansiosta löytyvä Suomi-roadtrip. Olla vain onnellinen.

Kuva on viime vuodelta, mutta kertoo silti paljon pienistä onnen hetkistä!

-heli

Ps. Vuoden viimeiset päivät menivätkin sitten rajun mahataudin kourissa, mutta parempaan päin ollaan menossa!



perjantai 27. joulukuuta 2013

Normipäivä orpolalla

Seuraa "jatko-osa" tekstille "tuntuu melkeen raikkaalta" eli millaista elämä täällä on, eli siis kuvitteellisen päivän kuvaus keskittyen tällä kertaa orpolaan. Tämä tiivistää paljon, mutta tietysti on myös hiukan liioiteltu: harvoin samana päivänä tapahtuu kaikkea tätä, mutta yhtäkään juttua ei ole kuitenkaan keksitty, vaan kaikki on tapahtunut jonain päivänä. Varoitus! Tämä on pitkä postaus!

---

Kello kymmeneltä suuntaan askeleeni iloisesti orpolan suuntaan. Tänään, kuten niin monena muunakin aamuna nykyään, olen orpolalla ainoana vapaaehtoisena. Orpolan portilla toivotan hyvät huomenet ontuvalle puutarhurille Jordanille, ja kuuntelen kävellessäni: kuuluu kiljuntaa ja itkua. Great. 

Kävelen suoraan sisään, huutelen "hodi", mutta mamoja ei näy. Isommat lapset ovat aitauksessa keskenään. Hyvä sinänsä, heidät on siis jo pesty. Avaan aitauksen oven, ja jo hiljenneet lapset alkavat kontata ja kävellä nauraen ja riemusta kiljuen kohti minua. Vaippojen vaihdosta on aikaa ehkä maksimissaan tunti, mutta pari lasta on jo läpimärkiä. Vaihdan siis muutaman vaipan, ja sanon Adelalle suomeksi: "mennään ulos", jolloin tyttö kääntyy samantien kohti ovea muut lapset perässään. Haen vauvat sängyistään ja kannan ulos.

Joskus vastassa on myös tällainen näky

Puolisen tuntia menee iloisesti. Elia touhuaa yksin terassilla, Hekima viihdyttää Abigailia, kaksoset tuijottavat toisiaan. Mäkki ja Adela leikkivät keskenään, Joshua ja Gabriel touhuavat iloisina, minä opetan Catherinia kävelemään, ja tyttö ottaakin muutaman askeleen ilman tukea. Lukallakin näyttää olevan hyvä päivä. Vähän väliä jostain kuuluu pieni kiljahdus tai pieni itku, joka kuitenkin hiljenee huutamalla "Mäkki, acha!"  tai "Gabriel, acha, et ota sitä Joshualta!" tai jotain muuta vastaavaa.

Sitten Joshua aloittaa itkemisen, jota ei pystykään enää hämäämällä lopettamaan. Mikään ei kelpaa, joten otan hänet syliin, naama minuun päin. Tiedän, että poika on väsynyt, näin hän aina vauvanakin nukahti. Sitten Gabriel kaatuu ja kopauttaa päänsä. Joudun laittamaan Joshuan maahan, jolloin hän aloittaa hysteerisen huudon, ja hakkaa käsillä lattiaa. Onneksi Gabriel rauhoittuu suht nopeasti, ja saan taas Joshuan syliin. Catherinilla menee hermo, koska hän ei enää olekaan huomioni keskipiste, ja haluaa myös kiivetä syliin, joten nostan hänet toiselle polvelle. Hetkellisesti on rauha maassa, kunnes Mäkki päättää myös haluta syliin. Laitan Katin ja Joshuan maahan, ja nostan Mäkin keinumaan (sellaiseen mikäsenyt on, hyppykiikku?). Nostan kiljuvat Joshuan ja Katin taas syliin, ja kiikutan Mäkkiä jalalla. 


Adela käy vähän väliä hakemassa huomiota, ja tiedän, että kohta hänelläkin menee hermo. Yritän kehittää Adelalle jotain tekemistä, mikä on vähän hankalaa ilman yhteistä kieltä. Adela kuitenkin vielä jaksaa hömppäillä ja nauraa, samoin kuin Hekima. Elia on aivan rauhallinen leikkiessään. Joshua on nukahtanut syliini, josta varovasti siirrän hänet ulkotyynylle nukkumaan. Mäkki on nukahtanut keinuun. Siirryn lattialle, ja syliin kiipeävät samantien Gabriel ja Adela, Catherinhan siis edelleen on sylissä. 

Mäkki nukkuu kiikussa

Hekimalle tulee nälkä, ja hän aloittaa huudon. Nappaan lapsen syliini, vaikka tiedän ettei sekään enää kohta auta. Muut lapset alkavat huutaa, koska haluaisivat jakamattoman huomioni. Hätistän lapset pois ja nousen Hekima sylissäni, tiedän lasten huutavan vähän vain nälkäänsä, väsymystään ja muuten vaan. Catherin kyllästyy nopeasti huutamiseen ja painaa päänsä tyynylle, väsynyt raukka. Gabriel ja Adela jatkavat, Adela huutaa muuten vaan, ja vuodattaa krokotiilinkyyneleitä. Abigailkin alkaa hermostua, kaksoset myös. Juuri kun suunnittelen, että alan lyödä päätä seinään, ilmestyy ovesta mama, joka ilmoittaa: "chakula". Lapset hiljenevät nopeasti ja alkavat siirtyä kohti ovea, ruoka-aika! Ja sen jälkeen pääsee nukkumaan.

"Chakula!"

Iltapäivällä sama toistuu, vaikka silloin kuvioon kuuluu enemmän kakkavaippojen vaihtoa, mutta iloisempia ja rauhallisempia lapsia. Joskus päivään kuuluu myös flunssainen lapsi/lapset, joille ei kelpaa mikään, ruokapöytäraivarit, oksennusta, vierastamista, hysteeristä kiljuntaa ja tappelua leluista.

---

Oikeasti päiviin kuuluu tosi paljon myös iloisia ilmeitä, riemunkiljahduksia, ääneen nauramista, rauhallista leikkiä. Ylpeyttä sekä minun että lasten kasvoilla, kun he oppivat jotain uutta, konttauskilpailuja kohti orpolalle saapujaa. Haleja, inkkarihuutoja, pärinää ja yhdessä leikkimistä. Pusuja, uusia opittuja sanoja. Rauhallisesti nukkumaan laitettuja, nauravia lapsia. Pienempien lasten nätisti silittelyä.

Mutta monesti varsinkin näin yksin ollessa on tilanteita, joissa neljä lasta huutaa samaan aikaan, eikä kaikkia vain saa hiljaiseksi juuri sillä hetkellä, kun kaikilla on nälkä ja väsy. Tämä ei todellakaan ole aina vain kivaa hengailua iloisten lasten kanssa, vaan oikeasti saa ihan tehdäkin jotain. Näissä lapsissa on kyllä tapahtunut selvästi muutos parempaan, enemmän normaaleiksi lapsiksi, jotka luottavat siihen, että olen siinä, vaikkeivät he pitäisikään kiinni, ja että tulen kyllä takaisin.

Ja vaikka niitä hetkiä on paljon, kun tekisi vain mieli vain lähteä ja jättää lapset huutamaan, ei niin vain voi tehdä. Nämä ovat pieniä lapsia, jotka ovat eläneet ilman tarvittavaa rakkautta. Eivät he kiusallaan huuda. Ja sitäpaitsi niitä iloisia, ihania, hauskoja, rauhallisia, kauniita hetkiä on kuitenkin niin paljon enemmän, ja ne painavat vaa'assa paljon, paljon, paljon enemmän kuin turhautumishetket. Ja kuitenkin, kaikesta huolimatta tai ehkä juuri siksi, minä rakastan näitä lapsia aivan mielettömästi! 

Pyrin siihen, että joka päivä sanoisin edes yhdelle lapselle "nakupenda" eli "minä rakastan sinua".

-heli

Täysillä

Mietiskelin tuossa yhtenä päivänä, että vaikka täällä todella harva asia tapahtuu nopeasti, tehokkaasti tai ajallaan, niin tietyt jutut kyllä tapahtuvat täysillä.

Kun täällä paistaa aurinko, se paistaa niin, ettei ulkona viitsi olla. Aurinkoa ottaessa tulee vartissa niin kuuma, että kiinnostus ruskeaa ihoa kohtaan vähenee heti noin sata prosenttia. 

Kun täällä sataa, tapahtuu sekin täysillä. Vettä tulee kuin Esteristä, ja ukkonen jyrisee pitempään kuin Suomessa ikinä. Salamat lyövät savannin yllä, ja naapurin katto näyttää kohta irtoavan kiinnityksistään.

Kun täällä on pimeää, täällä on pimeää. Kylässä on katuvaloja ehkä kaksi tai kolme, ja sähkökatkoksen sattuessa ei eteensä näe yhtään. Paitsi jos on täysikuu, se valaisee aika hyvin pilvettömällä säällä.

Ihmiset tekevät töitä täysillä. Oikein hävettää istua terassilla kirja kädessä, kun naapurin mamat kuokkivat peltoa koko valoisan ajan oikeastaan syömättä ja juomatta, monilla lapsi selässään. Töitä on tietysti pakko tehdä tosissaan, jos haluaa ruokkia perheensä ja selvitä hengissä. 

Mutta ei voi kuin ihailla ihmisten asennetta. Maissipeltoa kuokitaan monesti hymy huulilla, ja naapureille huudellaan tervehdyksiä ja kysellään kuulumisia. Usein minullekin huikataan sieltä pellolta, että "pole na kazi", eli pahoittelut että joudun tekemään töitä. Niin, vapaaehtoistöitä...

Kaikki kunnioitus oikeasti näille ihmisille, jotka jaksavat mennä eteenpäin näissä oloissa, näillä mahdollisuuksilla. Selviytymistarinoita kuulee todella paljon (samoin kuin surullisia ihmiskohtaloita, mutta niihin ei saa keskittyä!) ja nämä afrikkalaiset ovat kyllä lähes poikkeuksetta todella vahvoja ihmisiä! Turhasta ei valiteta, eikä oikeastaan aiheestakaan pahemmin. Tästä saisi ottaa mallia!


Sadekauden ensimmäisiä päiviä, Ellan ottama kuva. Naapurin mama kuokkimis- ja kylvöpuuhissa


Tulipas epämääräinen postaus, mutta tällaista pohdintaa nyt tällä kertaa. Täällä kaikki on ennallaan, joulupäivänä vietettiin Leenan "perheen" löytölasten Noelin ja Mussan synttäreitä (Noel on löytynyt vastasyntyneenä vessan reiästä ja Mussa puolivuotiaana metsästä) ja muuten kaikki on ollut kuin tavallisestikin. Eilen Leenan sisko Marjatta ja miehensä Osmo lähtivät kotiin, ja huomenna lähtee Outi! Sitten jäädäänkin Leenan kanssa tänne kahdestaan ainakin vähäksi aikaa.

-heli







tiistai 24. joulukuuta 2013

Heri ya krismasi!

Olen aina viettänyt jouluni jokseenkin samalla tavalla. Suomessa, sukulaisten kesken. Aamulla riisipuuroa ja joulusauna, sitten hautausmaalle viemään kynttilät. Viimeisten jouluruokien laitto ja illansuussa joko sukulaiset tulevat meille tai menemme jonkun muun luo, syömme hyvin (nykyään ei enää jouluruokaa), minkä jälkeen tulee joulupukki (voi kyllä, joka vuosi on joku, joka uskoo joulupukkiin) jakamaan lahjat. Eipä siinä, ihanaahan se on, mutta en oikeastaan ole erityisen jouluihminen, joten mikäpä tässä kaavaa rikkoessa!

Tänä vuonna ei ole ollut kovinkaan vahva joulunodotustunnelma. Täällä paistaa aurinko tai ukkostaa, ja on tosi lämmin, mistään jouluruuhkista, joulustressistä ja joulu-siitäjatästä ei ole tietoakaan. Joulu vain joskus esiintyy keskustelussa, that's it. Mutta tuleehan se joulu silti!

Jouluaatto alkoi pikaisella piipahduksella Makambakoon Leenan ja Outin kanssa, jossa kävin teettämässä muutaman kuvan ja ostamassa Zulean haavaa varten Metronidazole-geeliä. Ihan tavallinen aamu, siis. 

Kun palasimme Ilembulaan, kävimme tervehtimässä orpolapsia. Paikalla oli myös Leenan afrikkalaisen perheen jäseniä, ja lapset saivat vähän paremman lounaan, keksejä, tikkareita ja Leenalle lahjoituksena tulleita leluja. Tunnelma oli tosi ihana, kun kaikille riitti hauskaa puuhaa ja sylejäkin oli tarjolla.

Abigaililta terkkuja kummitädille sinne Suomeen!



Orpolavierailun jälkeen söimme ja kahvittelimme Leenan luona, ja puoli kolmelta lähdimme sairaalalle, missä sairaanhoitajat ja sairaanhoitajaopiskelijat kiersivät joka osastolla laulamassa joululauluja, rukoilemassa ja lukemassa raamattua, ja potilaille jaettiin sokeria ja saippuaa. Vastasyntyneille jaettiin myös sukkia ja pipoja, samoin kuin lastenosaston potilaille jotka saivat myös leluja ja tikkarit. Potilaiden, varsinkin lasten ilmeet olivat todella näkemisen arvoiset, ja siinä vaiheessa alkoi joulutunnelma hiipimään omaankin mieleen. Zulealle vein myös pienen joululahjan, eli suklaata ja hänestä ja hänen vanhemmistaan teetetyt kuvat. Zulea on aivan mielettömän ihana tyttö, ja oli selvästi vilpittömän iloinen, kun häntä muistettiin. Sairaalakierroksen aikana myös alkoi mielettömän rankka sade ja ukkonen jyrisi todella lujaa, vaikkei ihan päälle tullutkaan. Sade jatkui enemmän tai vähemmän koko illan.


Viideltä alkoi kirkossa joulujumalanpalvelus, ja vaikken itse olekaan mitenkään uskonnollinen ihminen, niin pitihän nyt tansanialainen joulukirkko nähdä! Kirkko kyllä oli lievä pettymys, sillä se oli oikeastaan ihan samanlainen kuin perus sunnuntaijumalanpalvelus, mutta porukkaa oli yllättäen paljon vähemmän. Kirkon jälkeen siirryttiin edelleen suomalaisporukalla Leenalle syömään joulupäivällinen, eli ruisleipää ihanilla täytteillä, mm. Kinkkua! Kahdeksan maissa saapui Leenan perheen nuoriso, eli Leenan kasvattilapset Asha, Maria, John ja Noel, sekä Leenan laajennetun perheen Musha, Elisha ja Estomili. Leenan lapset ovat kaikki tosi ihania!
Asha ja minä (Oli tosi kuuma ja ulkona satoi, siksi näytän räjähtäneeltä :D)

Leena ja Leenan lapset John, Maria, Asha ja Noel

Kokonaisuutena päivä oli todella erilainen kuin jouluaattoni normaalisti, mutta kaikin puolin onnistunut ja ihana päivä, iso kiitos siitä varsinkin Leenalle!

Mites jouluaatto sujui ruudun sillä puolella?

-heli

sunnuntai 22. joulukuuta 2013

Onnellisuudesta ja vähän koti-ikävästäkin

Olen tällä hetkellä elämässäni muutenkin äärettömän onnellinen. Minulla ei ole mitään, mikä sinänsä kuulostaa aika pahalta, mutta jos nyt avaan tätä vähän. Minulla ei ole maksettavaa vuokraa, ei keskeneräisiä opiskeluja, ei sumplittavia työvuoroja, ei miestä, lasta tai mitään sellaista. Sen sijaan minulla on kaikki maailman mahdollisuudet: kaikki ovet ovat minulle auki, voin lähteä Tansaniaan muutaman viikon varoitusajalla jos tahdon, voin viettää täällä aikaa niin kauan kuin huvittaa. Voin tehdä oikeastaan mitä vain, mikä sopii tasan ja pelkästään minulle. Tietysti lain rajoissa, ja tietysti olisi kiva ottaa myös muita ihmisiä huomioon, mutta siis teoriassa vastaan vain itselleni.

Viimeiset kaksi ja puoli kuukautta olen ollut vielä vähän onnellisempi. Olen toteuttanut unelmiani paikassa, jota rakastan ja vieläpä mielettömän ihanan ihmisen kanssa (joka nyt lähti kotiin, mikä tietysti vähän laskee tätä onnellisuustasoa, mutta kuitenkin noin yleisesti). Olen tehnyt sitä, mistä nautin. Olen ollut vapaa kaikesta vastuusta, kiireestä,  stressistä. Olen toivottavasti vaikuttanut jonkun ihmisen elämään positiivisesti. En ole ollut vain epämääräisen onnellinen vaan olen tiedostanut monta pientä onnen hetkeä, joita pystyisin luettelemaan vaikka tältä istumalta. 


Otsikko on vähän hämäävä, koska aion nyt kertoa teille että ei, minulla ei ole ikävä kotiin. Puhuttiin Ellan kanssa kerran, että kotiin voisi mennä käymään päiväksi, jotta näkisi kaikki ihmiset, mutta ei sinne vielä olisi valmis jäämään. Ihmisiä siis tietysti tulee ikävä, mutta yhtä hyvin voisin ottaa kaikki rakkaat tänne hetkeksi.

Päivääkään en tässä vaiheessa vaihtaisi pois, enkä todellakaan ole katunut hetkeäkään että päätin viettää välivuoteni täällä! 

-heli

lauantai 21. joulukuuta 2013

"150 tuntia viikossa samassa tilassa"- symbioosi eli team Hellu & Ellu

Nyt on aika kääntää uusi sivu tässä tarinassa. Ella lähti tänään kotiin, saatoimme hänet Ashan kanssa Mbeyan lentokentälle Ashan tutun kyydillä. Nyt seuraa tiivistettynä Ellun ja hellun stoori painokelpoisilta osiltaan. Karibu!

9.8.2013

Avaan vanhan blogini ja huomaan uuden kommentin. Sen on lähettänyt sairaanhoitajaopiskelija Ella, joka suunnittelee lähtöä Ilembulaan, ja kysyy vinkkejä. Pieni ajatus syttyy: ei hitsi, ehkä voitaisiin lähteä yhdessä!

13.8.2013

"Näyttää siltä että lähtö lokakuussa olis mahdollinen."

23.9.2013

Varataan lennot, moni muu juttu on vielä auki. Ei tajuta, että oikeasti kaikki tapahtuu tosi nopeasti. Ollaan puhuttu puhelimessa yhteensä tunteja ja lähetelty tekstareita ja fb-viestejä toisillemme lähes päivittäin. 

16.10.2013

Nähdään ensimmäistä kertaa Helsinki-Vantaalla. Halataan, viedään laukut liukuhihnalle ja kävellään turvatarkastuksen läpi. Jännittää, eikä todellakaan tunneta toisiamme. Matkustetaan yhdessä yli kolmekymmentä tuntia lähes nukkumatta, puhutaan, tutustutaan, koska meidänhän pitäisi nyt viettää melko paljon aikaa yhdessä.


7.11.2013

Aloitetaan aiheeseen liittymättömiä lauseita samaan aikaan. Aletaan puhua me-muodossa (tyyliin: "missä se meiänsun ipad on?"). Vietetään aikaa yhdessä noin 150 tuntia viikossa, eikä edes kaivata muiden seuraa erityisemmin. Istutaan iltaa terdellä, heitetään huonoa läppää, puhutaan syvällisiä ja tosi syvällisiä.

27.11.2013

"Mennään chillailemaan" kuuluu kuin yhdestä suusta, ja kävelemme leveään sänkyyni loikoilemaan sen enempiä asiasta keskustelematta. Kerrotaan toisillemme pelottavan paljon juttuja, ja ajatellaan tosi samalla tavalla, samoja asioita samaan aikaan. Yleisin lause on joko "hei voi vitsi, mä ajattelin just samaa" tai sitten "joo mä ymmärrän sua". Koska me ymmärrämme toisiamme, puolesta sanasta.



4.12.2013

Tajutaan, että normaalisti uuden kaverin kanssa vietetään aikaa ehkä esimerkiksi 100 tuntia vuodessa, meillä se ylittyy viikossa ihan kevyesti, ja nyt ollaan oltu täällä jo seitsemän viikkoa. Ei siis enää ihmetellä, miksi aloitamme lauseet samaan aikaan ja lopetamme toistemme jutut. Käydään seuraavanlaisia keskusteluja: "Ella!" "No se on siinä pöydällä!"

21.12.2013

Olen itkenyt vähän väliä eilisillasta asti. Silmiin sattuu, yöunetkin jäi lyhyiksi. Juttelemme autossa: päivääkään emme tästä ajasta haluaisi vaihtaa pois. Ei tunnu todelliselta, että tapasimme ensimmäistä kertaa vasta reilu kaksi kuukautta sitten. 
Halaamme pitkään lentokentällä, kunnes nauraen ilmoitan, että noin puolet kentän ihmisistä tuijottaa meitä. Vilkutan hyvästiksi vielä autosta kyyneleet poskilla.

Me olemme yhdessä kokeneet juttuja, joita ei kovin usein tule koettua. Olemme viettäneet yhdessä enemmän aikaa kuin olisi terveellistä toisiimme kyllästymättä. Luoneet jonkunlaisen telepaattisen yhteyden, niin paljon ajattelemme asioita samaan aikaan. Olemme jutelleet syvällisiä, avautuneet jutuista, nauraneet, itkeneet, viettäneet tyttöjen iltoja, chillailleet paljon ja ties mitä kaikkea. 

Sori Ellu, oli pakko! :)

Jag saknar dig Ellu! <3 Safari njema! 


Nyt on siis aika aloittaa tavallaan alusta. Olen toivottavasti vasta matkani puolivälissä, vaikka tämä päivä tuntuikin lähinnä lopulta ja pieneltä kuolemalta. Vaan ei auta itku markkinoilla, leuka rintaan ja kohti uusia seikkailuja. Pian on sitäpaitsi joulu, jonka vietän sittenkin Ilembulassa Leenan, Outin ja Leenan perheen kanssa! Jos en ehdi/jaksa enää postata ennen joulua, niin hyvää joulua kaikille tasapuolisesti!

-heli

torstai 19. joulukuuta 2013

Pieni pala päivästäni

Juuri nyt ei huvita kirjoittaa kunnon postausta. Ei ole paljon kerrottavaa, kirjoitan vaikka huomenna, mutta haluan jakaa kanssanne palan eilisestä päivästä, koska se oli tosissaan mielenkiintoinen, ja nyt tekee mieli kirjoittaa siitä.

Aamupäivä meni tavalliseen tapaan orpolalla, mutta lounas jäi välistä, koska Zulealle tehtiin ensimmäinen haavanhoito. Lapsi nukutettiin ketamiinilla, ja haava hoidettiin metronidazole-geelillä. Ei siinä mitään, mutta kun en ole tottunut sairaalaympäristöön, nukutuksiin, operaatioihin. Vielä kaksi kuukautta sitten en ollut nähnyt edes isoa haavaa koskaan elämässäni. Nyt haavan näkeminen ei tunnu enää oikeastaan miltään, mutta se kaikki muu.

Lapsen vilpitön kauhu, kun hän näki neulan, jolla ketamiini pistettiin. Zulea rimpuili, itki ja oli aivan selvästi todella peloissaan. Pidimme lapsesta vain kiinni, silittelimme ja yritimme rauhoitella, kunnes ketamiini alkoi vaikuttaa. Tämä on ehkä asia, joka tavallisen sairaanhoitajan tai lääkärin silmissä ei ole mitenkään ihmeellinen, varsinkaan täällä, mutta minulle se oli.



Vähän väliä haavanhoidon aikanakin Zulea huusi valittavalla äänellä ja rimpuili niin, että jouduimme siinäkin vaiheessa pitämään kiinni, ettei hän putoa pöydältä. Lapsen silmistä näki, että hän oikeasti on ihan muualla,  eikä tosiaan tiedosta tilannetta, mutta oli se silti pelottavaa nähdä. Hoito meni kuitenkin hyvin, ja kun Zuleaa lähdettiin siirtämään pois, me Ellan kanssa siirryimme isoon leikkaussaliin, jossa aloiteltiin juuri hätäsektiota.

Sektio nyt ylipäätään on varmaan yksi mielenkiintoisimmista leikkauksista, joita voi näin kirurgiasta ymmärtämättömänä olla seuraamassa, koska kuten eilen sanoin: "se ei vaan näytä siltä että vähän kaivellaan ja that's it, vaan sieltä oikeesti tulee se vauva". Tämä hätäsektio oli vielä kuitenkin perussektiota mielenkiintoisempi. 18-vuotiaan äidin lapsella oli ensinnäkin napanuora kaulan ympärillä, mikä ilmeisesti oli se syy, jonka takia sektio piti tehdä. Ei siinä mitään, lapsi saatiin vapautettua ahdingostaan ja kunnialla ulos, mutta siinä vaiheessa sitten vähän leuat loksahtivat yhdellä jos toisellakin: pienellä pojalla oli vain yksi käsi. Siinä sitten pohdittiin, mikä mahtaa olla epämuodostuman syy, mutta mistäpä sitä nyt sitten tietää. Tuoreen äidin ilme oli aika tympääntynyt, kun hän näki lapsensa ensimmäistä kertaa.



Että sellaista täällä meillä eilen. 
EDIT// laitoin kuvatkin!


Tänään on Ellan viimeinen päivä, niin vaan on mennyt yli kaksi kuukautta ihan hetkessä.

-heli

tiistai 17. joulukuuta 2013

Zulea

Iso kiitos kaikille albiinotyttö Zuleaa tukeneille! Rahaa saatiin kokoon reippaasti yli odotusten, ja pari päivää sitten Zulea on saatu Ilembulan sairaalaan. Tänään dr. Charles arvioi haavan tilanteen, ja totesi ettei ihonsiirtoa vielä voida tehdä. Zulea kuitenkin jää sairaalaan, ja haavaa hoidetaan niin kauan, kunnes ihonsiirto on toivottavasti mahdollinen. 

Haava pahenee nopeasti, jo nyt kaksi viikkoa myöhemmin haava näytti paljon pahemmalta kuin Mdabulon klinikalla, mistä löysimme tytön. Jos tätä lahjoitusta ei olisi, ja itse saisimme päättää, olisi nyt aika lopettaa haavanhoito nykyisin menetelmin, ja antaa tytön elää kivuttomammin ilman hoitoa. Tähän asti sidokset on vaihdettu joka kolmas päivä, mutta haavasidos jää niin lujasti kiinni ihoon, että siitä on ollut melkein enemmän haittaa kuin hyötyä, puhumattakaan siitä kivun määrästä, mitä lapsi joutuu kokemaan. Tänään kuitenkin dr. Charles päätti, että tästä eteenpäin haavaa hoidetaan aktiivisesti Ilembulan sairaalassa nukutuksessa niin kauan kuin on tarpeen. Jos aktiivisella haavanhoidolla haava saadaan parempaan kuntoon, voidaan ihonsiirto suorittaa myöhemmin. Korostamme edelleen, että ilman tätä teiltä ihanilta ihmisiltä tullutta lahjoitusta Zulean hoito täällä ei olisi mahdollista. Nyt Zulea siis jää tänne hoidettavaksi niin pitkäksi aikaa kuin on tarpeen.  

Vaikka täällä hoidetaan Suomen olosuhteisiin verrattuna potilaita hyvin alkeellisin menetelmin, on täällä Ilembulassa kuitenkin paljon osaamista eri haavanhoitojen suhteen. He pitivät esimerkiksi hengissä yli kaksi kuukautta naisen, jolla oli yli 50% ihosta palanut, ja sopii ihmetellä, miten se olisi ollut Suomessa mahdollista varsinkin siihen nähden, että täällä ei ole mitään "fancy stuff", vaan vain lähes kaikki perustarpeet. Toivoa siis todellakin on!

Huomenna aamulla aloitetaan Zulealle ensimmäinen haavanhoito nukutuksessa, ja poistetaan kaikki kuolleet kudokset ja aloitetaan Metronidazole-hoito.  Ja kaikki jotka uskovat rukouksen voimaan saavat tähän väliin laittaa kädet ristiin ja rukoilla enkeleitä tälle tytölle, ja te muut laittakaa peukut pystyyn! 


Zulea ja Zulean äiti


Eli vielä kerran iso, iso kiitos teille kaikille!

-Heli & Ella

lauantai 14. joulukuuta 2013

Pitkästä aikaa!

Noniin, edellisestä postauksesta on nyt vierähtänyt sitten hetki jos toinenkin. Tässä on ollut vähän kaikkea, muttei oikeastaan mitään mistä saisi blogipostauksen kasaan! Nyt kuitenkin sekalaisia kuulumisia.

Lauantaina tosiaan oltiin Iringassa, koska siellä oli joulumarkkinat! Meitä oli siis viisi suomalaistyttöä, eli minä, Ella, Anni, Maria ja sitten vielä Jenni, joka tuli Njombesta. Päätimme reippaina tyttöinä kävellä myyjäispaikalle, koska emme halunneet maksaa taksia, ja matkaa piti olla muutama kilometri. Emme kuitenkaan oikeastaan edes tienneet koko paikan sijaintia tarkalleen, joten päätimme matkalla kysyä tietä poliisilta, joka kertoi että olemme kyllä menossa oikeaan suuntaan, mutta että paikka on kaukana. 

"Ok thanks", ja matka jatkuu, kunnes muutaman minuutin päästä poliisin lava-auto ajaa kohdallemme, ja poliisit viittovat, että hypätkää lavalle! Mietittiin ehkä pari sekuntia, että tässä ei nyt kyllä ole mitään järkeä, ja hypättiin lavalle. Vähän ajan päästä auto pysähtyi oikean paikan kohdalle,  ja hyppäsimme pois, eikä poliiseille kelvannut edes raha kiitokseksi. 

Itse myyjäisissä oli todella hämmentävää olla, koska en tosiaan muista koska olisin viimeksi nähnyt niin paljon valkonaamoja kerralla! Aikamme kierreltyämme menimme pizzalle (!!) ja sen jälkeen muut lähtivät maasai-kadulle shoppailemaan, ja itse jäin Neema Craftin sohvalle nukkumaan, koska olin ollut koko päivän vähän kipeä ja nukkunut edellisen yön tosi huonosti koska oli niin huono olo. Jenni jäi onneksi pitämään minulle seuraa siihen sohvalle!

Illalla sitten palasimme takaisin Ilembulan kotiin, ja Anni ja Maria tulivat tosiaan myös Ilembulaan muutamaksi yöksi, lähinnä suihkun, saunan ja ruuan perässä, ja seuraavat neljä päivää sitten tosiaan saunottiin, istuttiin iltaa, käveltiin savannilla, hoidettiin orpolapsia (joita on muuten kaksi lisää, tästä kohta enemmän!) ja käytiin myös seuraamassa yhtä leikkausta, prostataektomiaa (Anni ja Maria ovat siis ensihoitaja ja sairaanhoitaja).

Maria ja Ella

Minä ja makkarapuun makkarat


Lapsi ja pienempi lapsi

Prostataektomia

Ella ja Abigail

Anni ja Maria lähtivät keskiviikkona, ja tämä loppuviikko onkin mennyt vähän omalla painollaan. Tällä hetkellä Ilembulassa on vieraina tasan minä ja Ella, ja on tosi vapauttavaa kun ei tarvitse sosialiseerata kenenkään kanssa. Ollaan nyt siis muutama päivä oltu tässä perusarjessa taas mukana, Ella sairaalalla ja minä orpolalla. Tänään Ella on ollut kipeä, joten tämä päivä on mennyt vähän makoillessa (voi kyllä, minunkin osaltani......)

No sitten niistä uusista lapsista. Meille on siis orpolaan tullut viime viikonloppuna minipienet kaksoset Bless ja Brayson, jotka ovat toki 4kk vanhoja, mutta ovat fyysisesti paljon pienempiä, koska ilmeisesti he ovat syntyneet keskosina, tai ainakin syntymäpainot ovat olleet 1,5kg ja 2kg. Lasten äidillä on sydänvika, joten hän ei voi huolehtia lapsistaan.

Ihanat pienet

Anni ja beibit

Pikku Brayson, joka jostain syystä näyttää ihan Lantinilta, joka viime keväänä kuoli orpolassa, jos joku muistaa? 


Eipä tässä muuta, aika pitkän postauksen sain kirjoitettua ihan ilman asiaakin! 

-heli




perjantai 6. joulukuuta 2013

"Mä vähän itken sisäisesti" eli viikko Mufindissa

Noniin, Mufindissa tosiaan ei pahemmin ollut netti- eikä puhelinyhteyttä (mitä nyt isossa talossa jonkunlainen iltaisin klo 21-23), eli on vähän yhteydet ulkomaailmaan jääneet. Nyt kuitenkin seuraa lyhyt (okei pitkä) päiväkirjatyyppinen selostus siitä, mitä tällä viikolla on tapahtunut.

Ensin kuitenkin pikakertaus Mufindista. Mufindi on siis pieni vuoristokylä hankalien yhteyksien päässä. Leenan on tarkoitus muuttaa sinne, kunhan hänen talonsa saadaan kokonaan valmiiksi. Mufindin vapaaehtoisprojekteja ovat mm. orpokotikylä, jossa on SOS-lapsikylämäisesti kuusi kodinomaista taloa, joissa on yhteensä yli 70 lasta, jotka päivisin ovat koulussa ja päiväkodissa. Lisäksi Mufindissa on kyläkouluprojekti, jonka avulla köyhimmätkin pääsevät kouluun, home based care- projekti, jonka avulla avustetaan ihmisiä, jotka eivät pääse kylistään sairaalahoitoon, AIDS-klinikka... Lisäksi Mufindissa on Foxin perheen luksusmajoitus ja maatila.

No, nyt kuitenkin asiaan, että päästään joskus loppuunkin asti.

30.11 
starttasimme aamulla Leenan kyydillä kohti Mufindia pikku reissulle. Matka sujui näppärästi, koska vaikka viimeinen 60km on mutatietä, oli aurinkoinen päivä ja tiet suht hyvässä kunnossa. Majoituimme yhteen vapaaehtoistaloon, ja illan aikana vielä kävimme katsomassa Leenan lähes valmista uutta kotia, tapasimme suomalaiset vapaaehtoiset Annin ja Marian ja vierailimme orpokotikylän kaikissa kuudessa talossa.

1.12
 menimme heti aamulla Fox Lodgelle, jossa ensin seurasimme hetken, kun erään hevosen vammaa hoidettiin (toisen orin purema), jonka jälkeen minä, Ella, Anni ja Maria lähdimme ratsastamaan. Siis kyllä, voi kyllä, ratsastamaan. Meistä kukaan ei pahemmin välitä hevosista, eikä ole koskaan ratsastanut, ellei lapsena harjoitettua talutusratsastusta lasketa, mutta niin vaan lähdettiin parin tunnin hepparetkelle. Okei, hepat ihan tasan tarkkaan ja vain kävelivät jonossa, mutta Mufindin maisemat on i-ha-nat, joten mikäs siinä. Kukaan meistä ei edes pudonnut! :) 



Sen jälkeen koitti otsikossakin mainittu pieni sisäinen itku, kun pääsimme Fox Lodgelle syömään lounasta! Ruoka oli ihanaa, ja mahtavaa vaihtelua niin meidän arkiruokiin kuin Annin ja Marian hostperheessä saamiin sapuskoihin (he siis tosiaan asuvat paikallisessa perheessä!). Ilta menikin sitten aurinkoa ottaessa, koska oli taas aurinkoinen päivä! (Siis mitä, nyt on sadekausi?)

2.12
Okei, se siitä sateettomuudesta, yöllä tuli vettä kuin saavista, mutta aamulla paistoi taas. Kävimme tilaamassa ompelukoululta housut meille, jonka jälkeen menimme orpokylän ykköstaloon, jossa vuoden-parin ikäiset ovat päivähoidossa. Leikimme aamupäivän lasten kanssa, ja lounas-/chillailutauon jälkeen menimme hoitamaan vielä pienempiä lapsia kakkostaloon iltapäiväksi. Lapset vaikuttavat henkisesti paljon terveemmiltä kuin Ilembulan lapset, onhan tämä paljon kodinomaisempi systeemi kuitenkin, mutta materialistista puutetta täällä on paljon: tosi hankalaa on sitoa liinoja vaipaksi ja päälle muovipussi, kun kestovaipatkin on keksitty. Samoin vaatteista on pulaa.
 Illalla pelattiin korttia hollantilaisen kämppiksemme kanssa, ihailtiin Tansanian tähtitaivasta ja yritettiin päästä nettiin, ja päästiinkin hetkeksi.




3.12
Aamulla lähdettiin Leenan, Ellan, Marian ja Rashidin kanssa Mdabulon klinikalle, jossa HIV-
positiivisia tutkitaan ja lääkitään. Leena jäi tutkimaan potilaita, ja menimme tyttöjen ja Rashidin kanssa tapaamaan yhtä potilasta, josta facebookissa jo puhuinkin. Kyseessä oli siis 9-vuotias albiinotyttö Zulea, jonka koko pää oli yhtä haavaa. Side oli tarttunut haavaan kiinni, ja sen poistaminen kuori koko haavan auki, ja tosiaan sidehän vaihdetaan joka kolmas päivä! Tyttö ei saanut mitään kivunlievitystä, koska sitä ei ole tarjolla, paitsi yhden buranan Marian laukusta. Oli maailman järkyttävintä katsoa, kun pieni tyttö itki kivusta ääntäkään päästämättä. Tälle tytölle siis yritämme järjestää mahdollisuuden päästä ihonsiirtoon Ilembulaan, ja keräämme rahaa siihen!

Iltapäivällä lähdimme Leenan, Ellan, Marian ja Annin kanssa kylälle, ja kohtasimme paljon ihmisiä, vaikkemme oikeastaan niitä, joita menimme tapaamaan. Ihmisten kohtaaminen on aina yhtä hienoa täällä!





4.12
Aamulla ei ollut mitään määrättyä ohjelmaa, joten se vähän venähti, mutta kymmeneltä kuitenkin pääsin jo lähtemään orpotaloille Ellan jäädessä potemaan flunssaa ja piirtämään käsienpesuohjeita taloille. Olin taas orpotalossa numero 1. On hauska huomata, miten näinkin lyhyen ajan lapset oppivat tuntemaan ja luottamaan. Emily, joka pelkää aluksi vieraita, nauroi koko aamun ja tuli luokse pikkuhiljaa, pieni Elisa nukahti syliin ja kun ihana Zauda tuli retkeltä, hän juoksi suoraan syliin. Ja tosiaan olin ykköstalolla vasta toista kertaa!

Iltapäivällä lähdimme Leenan, tyttöjen ja Susan Wintonin kanssa kyläkierrokselle, joka oli äärettömän mielenkiintoinen. Tapasimme köyhiä, sairaita ja hiv-positiivisia, ja näimme lapsia rikkinäisissä vaatteissa ja kamalia haavoja. Todellakin mahtavaa työtä, ja aion tosiaan tulla tammikuussa mukaan tähän, jos vain voin!




5.12 
Aamupäivä meni orpotalossa numero kaksi vauvojen kanssa touhutessa, ja iltapäivällä vaan otettiin aurinkoa ja chillattiin.

6.12
Itsenäisyyspäivä! No joo. Tosiaan aamupäivällä käytiin ykköstalolla, ja iltapäivä meni pakatessa, koska kolmen maissa lähdettiin kohti Iringaa.

 Kokonaisuudessaan oli tosi hieno viikko ja todellakin äärettömän mielenkiintoinen, ja sitäpaitsi saatiin vain muutama sade, joista suurin osa yöllä. Odotan tosiaan innolla, että pääsen tänne uudestaan alkuvuonna. Nyt siis ollaan Iringassa shoppailemassa, huomenna on joulumarkkinat. Huomenna mennään takaisin Ilembulaan, ja saadaan Anni ja Maria meille vieraiksi. 


Tosissaan nyt onnittelut jos jaksoit lukea koko setin!

-Heli






keskiviikko 27. marraskuuta 2013

Faktat pöytään

Ei täällä koko ajan tapahdu jotain. Tämä on meille hyvin pitkälti arkea täällä. Päivät ovat samanlaisia, ja seuraavantyylinen keskustelu käydään monta kertaa päivässä, joka päivä:

"Hei me puhuttiin tästä just eilen!"
"No ei varmana ollu oikeesti eilen, ehkä viime torstaina tai jotain"

Mutta kuitenkin koko ajan tapahtuu pieniä juttuja, jotka saavat onnelliseksi, surulliseksi, hämmentyneeksi, mitäikinä. Kerätäänpä siis kiva kolmen kohdan ja yhden bonuksen lista siitä, mitä täällä on tapahtunut meidän Njombenreissun jälkeen.

1. Mäkki oppi kävelemään! Helposti menee jo kymmenen huojuvaa askelta meidän isolla pojalla. Hekima on ihan rliikkeellelähdön rajoilla, hän pyörii akselinsa ympäri ja jopa hiukan liikkuu kummallisesti istumahyppien.... Ja Abigail kääntyi yhtenä päivänä mahalta selälleen, varmaan vähän puolivahingossa, mutta se on kuitenkin nyt virallista.

2. Catherinilla on joku takertumisvaihe. Kat on ollut minun tyttöni ennenkin, aina jonkun uuden tai vähemmän orpolassa käyneen ihmisen ilmestyessä näköpiiriin, Kat kiireellä kiipesi syliini. MUTTA nyt tämä on mennyt vähän överiksi: olin viikonlopun pois, liekö lapsella sitten ollut ikävä tai jotain, mutta kahteen päivään (ja varsinkaan maanantaina) Kat ei ole suostunut oikein menemään kenenkään muun syliin, vaan aloittaa hysteerisen huudon jos joku orpolan mama yrittää esim. syöttää häntä. Eilen otin Katin meille kotiin kangassa nukkumaan, kun eihän siitä muuten olisi tullut mitään.

Sinänsähän kyseessä ei olisi mikään ongelma, Kat on minulle ihan hirveän rakas ja kaikkea, mutta kun...
A) olisi kahdeksan muutakin sylissä pidettävää.
B) ei lapselle saa opettaa, että heti kun vähän kitisee, pääsee syliin. Mutta toisaalta tilanne on ihan eri, kuin se olisi esimerkiksi oman lapsen kohdalla, koska
C) tämän lapsen perusluottamus ja -turvallisuus ei varmastikaan ole mitenkään ihanteellisella tasolla, koska eihän hänelle ole kukaan ollut ehkä koskaan se turvallinen ihminen. Catherinhän on tullut heinäkuussa orpolaan aliravittuna yhdeksän kuukauden ikäisenä: kuka tietää, mitä traumoja hänellä on kotoa, ja kuinka vahva on ollut tämä hylätyksi tulemisen tunne, kun äiti kuoli ja isä toi lapsen orpolaan? 

Nyt, kun hän on "valinnut" minut itselleen turvallisimmaksi ihmiseksi, miten minä voisin kääntää katseeni hysteerisesti huutavasta yksivuotiaasta? 

Mitä tämän lapsen kanssa pitäisi tehdä, ideoita?

Kat treenaa

Lievä hätäännys, kun Ella tuli liian lähelle. Siis ihan totta, Ella, joka oli Katille ihan yhtä ok sylivalinta vielä viime viikolla... 


3. Sadekausi alkoi eilen. Eli siis mitä, kaksi päivää sitten? Tarkoittaa sitä, että on selvästi viileämpää ja vettä tulee välillä kuin saavista kaataen ukkosen kera. Tällä hetkellä toki hanasta ei sitten tulekaan vettä ollenkaan...

+BONUS: oikeasti olen alkanut vakavissani harkitsemaan, että pitäisikö meidän ehkä mahdollisesti pyytää jo siivousta täällä kämpässä. Ja hei, kuka muka on ikinä kuullut minun sanovan, että "täällä vois kyllä siivota"? Ja ei, tästä katastrofista ei ole eikä tule kuvamateriaalia!

-Heli

sunnuntai 24. marraskuuta 2013

30 paikkaa, 46 ihmistä ja kana.

Perjantaina lounaan jälkeen lähdettiin meidän semikämppiksen Lincolnin kanssa dalladallalla (eli pienellä bussilla) kohti Njombea, joka on isompi kaupunki 90 kilometrin ja kolmen tunnin bussimatkan päässä. 

Kumpikin bussi Njombeen päin (vaihto oli Makambakossa) oli aivan täynnä, ensimmäisessä laskimme 30 istumapaikkaa, 46 ihmistä ja yksi kana. Istuin todella hikisissä tunnelmissa Ellun ja jonkun paikallisen välissä, koko ajan vain tiivistettiin lisää ja lisää. Mutta fiilis oli ainakin paljon aidommasta Afrikasta, kuin jos olisimme menneet ilmastoidulla taksilla.

Perillä Njombessa pääsimme itse asiaan, eli hotelliin. Matkan motiivina siis oli lähinnä vähän päästä irti arjesta ja syödä ja juoda hyvin. Olimme pienessä hotellissa, joka oli ihan siisti lukuunottamatta vessan homeista kattoa... Hotellissa oli myös paljon amerikkalaisia vapaaehtoisia kuuman suihkun, baarin ja ruuan perässä, eli ei edes ollut mitenkään noloa vain istuskella hotellin terdellä skypettämässä.


Siellä sitten istuttiin iltaa muutaman jenkin kanssa baarissa, ja seuraavana päivänä käytiin tutustumassa Njomben kaupunkiin edes vähän. Paljon myös chillailtiin hotellilla, jossa tosiaan netti toimi todella hyvin! :) 




Sunnuntaina sitten tavattiin suomalais-tansanialaisessa perheessä au pairina oleva Jenni, joka näytti meille kaupunkia ja jonka kanssa kävimme syömässä. Kolmen maissa hypättiin Ellan kanssa Makambakoon menevään bussiin (Lincolnia ei siis nähty perjantain jälkeen) ja matkustettiin takaisin Ilembulaan. Ihana pikku hotelliloma!

Ella ja Jenni

Ellu ja Hellu dalladallassa


Loppuun vielä dalladallailun plussat ja miinukset:

Plussat :
-hinta
-tunnelma

Miinukset:
-odottaminen
-änkeminen
-tunkeminen
-vaarallisuus (ylinopeus)
-epäkäytännöllisyys
-hitaus
-epävarmuus

Mutta hei, halvalla päästiin tunnelmaan.

-heli

Ps. Vielä lisää paikalliseen fiilikseen, ihan kuin dalladalloissa ja kitengeissä ei olisi tarpeeksi totuttelemista:


torstai 21. marraskuuta 2013

Ja vielä pari kuvaa

Edelliseen postaukseen viitaten ihan vaan pari kuvaa.


Kitenge päälle, lapsi kangaan ja savannikävelylle. Monena päivänä jalassa on Makambakon torilta ostetut muovikengät, ja paikallisia tervehditään iloisesti ohimennen, vaihdetaan ehkä kuulumiset. Ja huomatkaa hiustyyli, melkein jo afro.

-Heli ja Catherin