Olen ollut Suomessa viikon.
Seitsemän päivää on mennyt nopeasti, olen ollut koko ajan
tekemässä jotain: tavannut sukulaisia ja kavereita. Joka päivä kalenterissa on
lukenut jotain, se on ollut tarkoituksellista. En halua ehtiä miettimään
liikaa.
Ne samat seitsemän päivää ovat menneet äärimmäisen hitaasti.
Sisimmässä kalvaa pieni ahdistus, ihan koko ajan. Sen saa taka-alalle, kun
tekee jotain muuta. Kun kahvittelee kaverin kanssa tai katsoo leffaa siskon
kanssa. Kun on joku, joka jaksaa kuunnella pitkätkin avautumiset, tai kun vain
makaa rakkaan ystävän vieressä, hiljaa, lähellä.
On ollut myös seitsemän pitkää iltaa. Ja yötä. Sitä aikaa,
kun ei kehtaa soittaa kellekään. Kun pitäisi nukkua, mutta silmät tuijottavat tyhjään
pimeyteen. Kun olisi helpompaa vaikka itkeä tai huutaa, mutta kun ei voi. Kun
pakotan itseni nukkumaan ajattelemalla: ”huomenna pääsen taas ulos, pois
ajatuksistani”.
En edes tiedä kunnolla, mikä kaikki ahdistaa, mutta tänään
iski pieni todellisuus: itkin, ikävästä. Itkin niitä hetkiä, jotka olivat vain
silmänräpäys sitten todellisuutta, eivät pelkkiä kauniita muistoja.
Kaikkea. Mutta uskon silti, että tämä ei
ollut se todellinen romahdus, tajuaminen, se hetki, jonka jälkeen pääsee
pikkuhiljaa eteenpäin. Se tulee kyllä, tiedän sen, mutta odottelen sitä vielä.
Sitä ennen antakaa minun viipyä vielä hetki Tansanian
auringon alla. Odottakaa, että sieluni saa kehoni kiinni, että ajatukseni muistavat
seurata minua tähän hetkeen, tähän maahan. Antakaa anteeksi, jos en ole läsnä
ihan joka solulla, kun sydämeni, mieleni ja ajatukseni ovat edelleen Tansaniassa. Ymmärtäkää, että vaikka tämä tuntuu
äärimmäisen liioitellulta, minustakin, se ei kuitenkaan ole sitä.
Ja muistakaa, että olen minä silti onnellinen. Eri tavalla
kuin Tansaniassa, mutta onnellinen kuitenkin. Kai. Ainakin hetken päästä.
-heli
Kirjotat tosi ihanasti! ja pystyn jonkin verran samaistua sun fiiliksiin, vaikka ite olinkin Tansaniassa vain alle 2 viikkoa, enkä ehtinyt nähdä ja kokea niin paljon kuin sinä.. mutta silti sinne jäi ikävä! Vaikka reissusta alkaa olla kohta puoli vuotta niin vieläkin sitä ajattelee välillä.. ja pakko sinne on takaisin päästä, seuraavalla kerralla näkemään vielä enemmän sitä todellista, tavallisten ihmisten afrikkaa. Kahdessa viikossa ehdittiin tutustua paikallisten ihmisten kouluun, näkemään pikkuisen kylän elämää,ihmisten ystävällisyyttä, Arushan ja Darre Salamin suuruus ja kaaosmaisuus, safarin päivät ja yöt teltassa, maasaipaimenet paimentamassa valtavia vuohilaumoja, Sanzibarin loistohotelli sekä turismi, hiekkarannat.. mutta silti kaikista eniten ikävöin sinne pieneen kylään jossa ihmiset oli aidosti ystävällisiä, missä suihkusta ei tullut lämmintä vettä, jossa kukaan ei tullut kaupittelemaan mitään,siinä sai niin paljon uutta näkökulmaa omaan elämään..Tästä tuli nyt kilometrikommentti mutta pointti oli se että voin kuvitella että sulla menee todella kauan ennen ku oot käsitellyt kaiken kokemasi ja näkemäsi.. ennen kuin ikävä hellittää.. tsemppiä kovasti! <3
VastaaPoistaVoi apua, ihana kommentti, kiitos! <3
PoistaTansanialla selvästi on joku mystinen voima vaikuttaa ihmisiin todella syvästi.. Tiedän tosi monta ihmistä, jotka eivät pysty päästämään irti siitä maasta, itseni mukaan lukien... Mutta siis kiitos tosi ihanasta kommentista, sait minut itkemään (mikä ei ole kovin vaikeaa juuri nyt) ja hymyilemään samaan aikaan! :D