Kolme kuukautta pakattuna matkalaukkuun

Netti ei ole toiminut perjantain jälkeen ipadilla eikä kännykällä, mutta olen kirjoittanut pari postausta muistiin. Nyt toimii kännykän netti, joten julkaisen niistä toisen, eli tänään kirjoitetun. Huomenna, kun olen Mufindissa, yritän saada julkaistuksi vähän takautuvasti sen toisen, jossa kerron lauantaisesta juhlasta orpolalla. Nyt kuitenkin tämän päivän teksti!

19.1.2014

Pakkasin tänään kolme kuukautta matkalaukkuun. Ja lentolaukkuun. Ja käsilaukkuun. Ja neliönmalliseen muoviseen kassiin. Ja itseasiassa mukaan lähtee vielä kolme pahvilaatikkoa ja muovipussi, niissä toki sentään vaatteita orpolapsille. Eli teki siis aika tiukkaa saada kaikki mahtumaan, mitenköhän puolentoista kuukauden päästä onnistun? Tosin silloin voi jättää taakseen puolillaan olevat shampoopullot ja kahden euron muovikengät, jotka nyt ovat vielä kuitenkin tarpeellisia. Mutta silloin laukkuun pitäisi mahtua tuliaisia Iringasta ja ehkä vielä joku kiva kitengekin....

Ilembulan-aikani on siis tullut päätökseen. Eilen ja tänään olen hyvästellyt paljon ihmisiä: orpolan mamat, Jordanin, Braiterin, Aidan ja monta muuta kadulla tai sairaalan käytävällä vastaan tullutta enemmän tai vähemmän tuttua ihmistä. Olen pidätellyt kyyneleitä monessakin kohtaamisessa, samoin kuin kolme kuukautta kotinani toiminutta taloa tyhjentäessäni, mutta yksi hyvästihetki oli, jossa kyynelten pidättely ei enää onnistunut: se orpolalta viimeistä kertaa lähteminen. Vaikka kuten Anniinan kanssa puhuttiin, niin onhan tätä luopumisprosessia tehty alusta asti, ei tämä yllätyksenä tullut. Mutta kamalaa se silti on.

Halasin yksitellen jokaisen lapsen, jätin sänkyyn päiväunille ja kerroin rakastavani heistä ihan jokaista. En ehkä koskaan unohda Catherinen ilmettä, kun lähdin (vaikka sama ilmehän sillä tytöllä usein on kun hänet jätetään nukkumaan, mutta tänään se tuntui tosi pahalta): kyyneleet poskilla, anova katse silmissään lapsi kurotteli käsiään minua kohti. Oli ihan hirveää jättää lapsi, joka luottaa minuun niin ehdottomasti, jolle minä olen se tärkeä ja luottamuksen arvoinen aikuinen, joka rakastaa minua, ja jota minä rakastan niin paljon. Ja kaikki ne muut, niin monta kertaa hylätyt minulle todella, todella rakkaat lapset, joista osan minäkin hylkäsin nyt jo toistamiseen. Miten ne pienet voisivat ymmärtää, että huomenna he odottavat minua ja meitä turhaan? Että huomenna kukaan ei tulekaan. Eikä siitä eteenpäinkään ehkä pitkään aikaan. Sääli jättää lapset yksin, surullista jättää heidät juuri nyt, kun he ovat kolmessa kuukaudessa oppineet ja kehittyneet niin paljon! 

Lähtiessämme kävimme sairaalan kautta, pikkuinen Brayson on sairaalassa mahataudin takia. Tämä on niin déjà vu- tilanne: kun viime kerralla lähdin, kävin sairaalassa hyvästelemässä lopullisesti pienen Lantinin. Mutta pitäkää peukkuja että Brayson paranee pian ja pääsee takaisin orpolaan!

Mutta nyt minun on vain mentävä. Mufindi odottaa.

-heli

Ps. Myös ihania uutisia tähän loppuun! Adela pääsi kotiin torstaina! :)