Edes yhden ihmisen elämä

"I tried carrying the weight of the world 

but I only have two hands"

(Avicii: wake me up)

Olen monesti sanonut, lukenut ja kuullut, että koko maailmaa ei voi pelastaa. Ja se on harvinaisen totta. Ei yksi ihminen voi pelastaa koko maailmaa, eikä edes koko maata tai koko kylää. Mutta jos voi pelastaa edes yhden ihmisen elämän, tai tehdä siitä edes astetta paremman, ei varmastikaan ole tehnyt turhaa työtä.

En halua ajatella, että työni orpolalla olisi millään tasolla turhaa. Ei, sillä tiedän, että minun siellä oloni antaa lapsille perusturvaa ja luottamusta, varhaista vuorovaikutusta ja uusia kokemuksia ja aluevaltauksia. Se on todella palkitsevaa työtä, josta nautin suunnattomasti. Mutta se ei kuitenkaan ole sillä tavalla konkreettisesti hyödyllistä, mitä olisi esimerkiksi vaikka lääkärin työ, sillä en voi konkreettisesti auttaa ketään. Vaikka näenkin lasten oppivan koko ajan uutta ja muuttuvan luottavaisemmiksi ja rohkeammiksi, en näe kuitenkaan oman panokseni vaikutusta heidän elämässään myöhemmin: tuleeko näistä lapsista tasapainoisia aikuisia? Jos tulee, olisiko heistä tullut ilman orpolan vapaaehtoisia? Vaikuttaako tämä oikeasti näiden lasten myöhempään elämään?

Ja siksi olen ihan mielettömän onnellinen yhdestä projektista, jonka olemme täällä laittaneet alulle: Zulean hoitoprojektista. Sillä jos Zulean haava saadaan parannettua ja ihonsiirto tehtyä, en ihan oikeasti tule ikinä unohtamaan sitä! Sillä tällä projektilla todella on merkitystä. Ei koko maailmalle, ei koko kylälle, mutta Zulealle ja hänen perheelleen. 

Kun näin Zulean ensimmäistä kertaa, ja Ella ja Maria alkoivat vaihtaa haavan siteitä, pohdin ääneen, että todennäköisesti pyörryn tai oksennan kun näen haavan. No, kumpikaan ei käynyt sen lauseen jälkeen mielessäkään, mutta itkenyt olisin, jos olisin kehdannut: oli äärettömän kamalaa nähdä Zulean tuska ja kuulla hänen itkevän, kun ei voinut tehdä mitään auttaakseen. Siinä vaiheessa tiesin, että jos on jokin keino hoitaa haava kuntoon ja aiheuttaa lapselle vähän vähemmän tuskaa, aion tehdä kaikkeni asian eteen. Ella ja Maria olivat tasan samoilla linjoilla, kun juttelimme tilanteen jälkeen, joten konsultoimme Leenaa ja jo samana iltana laitoimme pystyyn Facebook-keräyksen, joka tuotti paljon enemmän kuin uskalsimme kuvitellakaan.

Ja se juuri on toinen syy, miksi tämä projekti on mielestäni niin ihana. On aivan mielettömän mahtavaa nähdä, kuinka montaa ihmistä kiinnostaa auttaa, kuinka montaa Zulean tarina kosketti niin paljon, että se sai klikkaamaan nettipankin auki. Onneksi niin moni kiinnostui, sillä ilman teitä tämä ei olisi ollut mahdollista!

Viime keskiviikkona oli taas, kuten joka toinen päivä, Zulean haavanhoito sairaalalla. Sitä ei enää tehdä anestesiassa, joten sen hoiti yksi hoitaja aamupäivällä, ja minä pyörin sairaalalla vähän väliä koko aamun, jotta olisin paikalla näkemässä sen. No, itseasiassa pääsinkin sitten assisteeraamaan hoitajaa (hui!), mutta anyway pikaista raporttia haavan tilanteesta: haava on edelleen iso ja ikävän näköinen, mutta jopa minä, täysin haavoista mitään ymmärtämätön, näin haavan olevan parempaan päin (viimeksihän olimme katsomassa haavanhoitoa 20.12 kun Zulea oli juuri saapunut Ilembulaan, siitä kerroin tekstissä "pieni pala päivästäni")! Hoitaja näytti minulle, miten reunoille alkaa kasvaa uutta ihoa ja myös dr. Charles oli todella positiivisella mielellä haavan tilanteesta!

Side tarttui kyllä silti haavaan kiinni yhdestä kohtaa, ja irti repiminen sai haavan vuotamaan verta ja Zulean ymmärrettävästi itkemään ja huutamaan. Oli taas kamalaa, miten kaikki mitä siinä tilanteessa voin tehdä, on pitää kädestä ja sanoa "pole". Charles kuitenkin totesi tilanteesta tyynesti, että "vertavuotava haava on parempi kuin märkivä". Ja märkivä se haava ei enää oikeastaan ole, joten homma etenee! Ensi viikolla pitäisi Iringasta tulla dr. Koshuma, joka saa katsoa myös Zulean haavaa. 

Olin aivan mielettömän onnellinen haavanhoitotilanteen jälkeen, vaikka olikin kamalaa katsoa Zulean kärsivän. Hillitsin itseni vain vaivoin juoksemasta koko matkaa kotiin sairaalalta, olin luvannut raportoida Ellalle heti, miltä haava näyttää. Tässä kohtaa varsinkin tuli esiin se viime postauksessa mainitsemani sosiaalinen tyhjiö: olisin halunnut iloita edistymisestä jonkun kanssa, en hehkuttaa jollekin Facebookissa. Kerron nyt kuitenkin vielä teille kaikille, että Zulea on oikeasti urhein pikkutyttö, jonka ikinä olen tavannut. Kaikki afrikkalaiset ovat todella vahvoja ja sitkeitä, mutta Zulea on vasta lapsi, ja vähän väliä kestää mieletöntä kipua todella urheasti! Nyt haavaan ei laitettu enää sidettä, vaan pelkästään hieno hattu suojaamaan, eli tästä eteenpäin ei "skalpeerausta" tarvitse enää onneksi tehdä!

Mutta joka tapauksessa siis positiivisia uutisia Zuleasta ja mielettömän ihanaa saada  tätä projektia eteenpäin, tämä on ehdottomasti yksi parhaista asioista, joita olen ollut mukana toteuttamassa täällä ja oikeastaan missään muuallakaan!

-heli

Ps. Täällä on sähkökatkos, mutta sanoinhan viime tekstissä että osaan varautua: kaikki laitteet on ladattuina! Netti ei myöskään nykyisin toimi kuin yhden jälkeen yöllä sekä aikaisin aamulla, olen ratkaissut asian laittamalla herätyskellon yhdeltä soimaan jotta voin katsoa fb-viestit ja muut :)