Istun litistyneenä ikkunan ja jonkun miehen välissä yksi laukku sylissä ja toinen jaloissa. Seinässä oleva joku terävä juttu painaa ikävästi reiteen ja jalka puutuu hankalassa asennossa. Bussissa on seitsemänkymmentä ihmistä ja hikinen tunnelma. Matkaa on jäljellä 90 kilometriä, arvioin matkan kestoksi kolmisen tuntia, jos bussinvaihto sujuu näppärästi.
Juttelen vähän aikaa mukavia vieressäni istuvan miehen kanssa, hän tarjoaa minulle spriten. "Asante sana, baba". Mies on jokin valtion virkamies matkalla Mbeyaan, ja selitän hänelle miksi itse olen täällä. Lopetamme juttelemisen, alan tuijottaa ikkunasta ulos. Ja noh, kyllähän te varmaan tiedätte, että ehkä parhaita hetkiä ajatella on suihkussa ja yksin bussissa?
Ohi vilistävät (todella, bussilla kuitenkin on vauhtia varmaan ainakin sen 120km/h) metsät, vuohet, lehmät ja savimajat. Tienvierellä likaisina leikkivät lapset, naiset, jotka kantavat tyylikkäästi ja arvokkaasti selkä suorana koreja, säkkejä, vesiämpäreitä tai polttopuita päänsä päällä, ja joilla monella keikkuu selässään lapsi. Ihmiset, jotka kuokkivat peltoja, nauravat, juttelevat, istuvat varjossa pitämässä hetken taukoa. Välillä bussi hidastaa ja rahastajamies huutaa tienvarren ihmisille "Mbeya? Makambako?"
Tajuan taas siinä maisemia katsellessani, että minähän tosiaan elän nyt oikeasti unelmaani. Nyt ajattelette, että "no vau, olipas tosi hieno oivallus", mutta se on täällä kuitenkin niin helppo unohtaa. Ei, älkää käsittäkö väärin: nautin kyllä joka hetkestä, enkä vaihtaisi päivääkään pois. Mutta tämä tuntuu tavallaan niin helpolta ja oikealta olla täällä, että ei enää muista että tämä ei ole oikea elämäni, sitä oikeaa arkeani.
En nykyään enää edes hätkähdä kun sähköt yhtäkkiä katkeavat, eikä ajatus kylmästä suihkusta ole kuin vähän vastenmielinen. Olen tottunut tappamaan isoja hämähäkkejä vähän väliä, ja olen jo aika hyvä nappaamaan näitä vikkeliä hyttysiä ilmasta, vaikka itse sanonkin. Muistan kävellä tömistellen varsinkin pimeällä, ja osaan monesti lopettaa facebook-keskustelun puoli minuuttia ennen nettiyhteyden katkeamista sanoihin "mulla menee kohta netti, joten heippa!". Tiedän aika isolla varmuudella, ehtiikö vielä käydä kylällä ennen sateen tuloa (saatan kyllä silti jättää sateenvarjon kotiin, vaikka näkisinkin etten ehdi...). Osaan tervehtiä ja tervehdin naapureita, tuttuja, työkavereita ja tiellä vastaantulijoita. Olen tottunut tähän elämääni täällä.
Siksi on joskus vaikea tajuta, että tämä on todella a dream come true. Että tämä ylipäätään on todellista, etten vain näe ihanaa unta. Että ne savimajat eivät katoa kun räpäytän silmiäni, etten herääkin yhtäkkiä omasta sängystäni Suomessa.
Tämä on niin jotenkin normaalia elämää, näin tämän kuuluukin olla. Muistan, että tällainen olohan minulla oli jo vajaat kolme kuukautta sitten, kun ajoimme Darista Iringaan ensimmäisenä päivänämme täällä ja mietin, että lähdinkö koskaan oikeasti poiskaan. Välillä vain iskee tajuntaan se ajatus siitä, että tosiaan, tämähän on minun unelmani. Unelma Afrikasta, joka minulla on ollut niin kauan kuin jaksan muistaa.
Yritän koko loppumatkan Makambakoon olla hymyilemättä hölmön näköisenä.
Makambakossa sitten iskevätkin elämän realiteetit päin kasvoja, kun pääsen juuri ja juuri bussista ulos kun varmaan viisi nuorta miestä on jo siinä kyselemässä minne olen menossa, tarjoutumassa kantamaan laukkuani (en anna) ja siitä sanotaanko minuutin päästä he jo ilmoittavat että "I love you" ja pyytävät numeroani (en anna). Pääsen heistä eroon vasta, kun Ilembulan bussi tulee ja kiipeän sisään.
Mutta no, kai joka unelmalla on ne varjopuolensa? Eihän tämä mikään paratiisi ole, en ole koskaan väittänyt niin, enkä koskaan tule väittämään, sillä tämä todella on monella tavalla kaukana siitä. Mutta minä viihdyn täällä, nautin olostani ja todella rakastan tätä paikkaa!
Kun lähdin tänne syksyllä, sanoin, että olen jättänyt sydämeni Tansaniaan, ja olen lähdössä hakemaan sitä takaisin. Uskon tällä hetkellä vahvasti, että epäonnistun missiossani: luulen haudanneeni sen vain syvemmälle Tansanian maaperään ja antaneeni sen pienille orpolapsille ehkä lopullisesti.
-heli
Ps. Luulen, että facetime-/ ja skypesessiot Njombessa tulivat todellakin tarpeeseen! Pääsin juttelemaan kunnolla minulle tärkeiden ihmisten kanssa, ja pois tästä "sosiaalisesta tyhjiöstäni" (tarkoittaen siis sitä, että vaikka täällä on paljon ihania ihmisiä, ei minulla ole enää ollut ketään, jonka kanssa kokea näitä asioita yhdessä ja käydä läpi niitä illalla, pohtia syvällisiä ja iloita yhdessä iloisista jutuista. Facebook ei millään tasolla ole sama asia). Pääsin avautumaan vähän, ja jotenkin se varmaan selvitti sekaisin olevia ajatuksia, koska tämän jälkeen on tulossa toinenkin "pohdintapostaus" joku päivä, ehkä huomenna jos nettiyhteys toimii!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti