Normipäivä orpolalla

Seuraa "jatko-osa" tekstille "tuntuu melkeen raikkaalta" eli millaista elämä täällä on, eli siis kuvitteellisen päivän kuvaus keskittyen tällä kertaa orpolaan. Tämä tiivistää paljon, mutta tietysti on myös hiukan liioiteltu: harvoin samana päivänä tapahtuu kaikkea tätä, mutta yhtäkään juttua ei ole kuitenkaan keksitty, vaan kaikki on tapahtunut jonain päivänä. Varoitus! Tämä on pitkä postaus!

---

Kello kymmeneltä suuntaan askeleeni iloisesti orpolan suuntaan. Tänään, kuten niin monena muunakin aamuna nykyään, olen orpolalla ainoana vapaaehtoisena. Orpolan portilla toivotan hyvät huomenet ontuvalle puutarhurille Jordanille, ja kuuntelen kävellessäni: kuuluu kiljuntaa ja itkua. Great. 

Kävelen suoraan sisään, huutelen "hodi", mutta mamoja ei näy. Isommat lapset ovat aitauksessa keskenään. Hyvä sinänsä, heidät on siis jo pesty. Avaan aitauksen oven, ja jo hiljenneet lapset alkavat kontata ja kävellä nauraen ja riemusta kiljuen kohti minua. Vaippojen vaihdosta on aikaa ehkä maksimissaan tunti, mutta pari lasta on jo läpimärkiä. Vaihdan siis muutaman vaipan, ja sanon Adelalle suomeksi: "mennään ulos", jolloin tyttö kääntyy samantien kohti ovea muut lapset perässään. Haen vauvat sängyistään ja kannan ulos.

Joskus vastassa on myös tällainen näky

Puolisen tuntia menee iloisesti. Elia touhuaa yksin terassilla, Hekima viihdyttää Abigailia, kaksoset tuijottavat toisiaan. Mäkki ja Adela leikkivät keskenään, Joshua ja Gabriel touhuavat iloisina, minä opetan Catherinia kävelemään, ja tyttö ottaakin muutaman askeleen ilman tukea. Lukallakin näyttää olevan hyvä päivä. Vähän väliä jostain kuuluu pieni kiljahdus tai pieni itku, joka kuitenkin hiljenee huutamalla "Mäkki, acha!"  tai "Gabriel, acha, et ota sitä Joshualta!" tai jotain muuta vastaavaa.

Sitten Joshua aloittaa itkemisen, jota ei pystykään enää hämäämällä lopettamaan. Mikään ei kelpaa, joten otan hänet syliin, naama minuun päin. Tiedän, että poika on väsynyt, näin hän aina vauvanakin nukahti. Sitten Gabriel kaatuu ja kopauttaa päänsä. Joudun laittamaan Joshuan maahan, jolloin hän aloittaa hysteerisen huudon, ja hakkaa käsillä lattiaa. Onneksi Gabriel rauhoittuu suht nopeasti, ja saan taas Joshuan syliin. Catherinilla menee hermo, koska hän ei enää olekaan huomioni keskipiste, ja haluaa myös kiivetä syliin, joten nostan hänet toiselle polvelle. Hetkellisesti on rauha maassa, kunnes Mäkki päättää myös haluta syliin. Laitan Katin ja Joshuan maahan, ja nostan Mäkin keinumaan (sellaiseen mikäsenyt on, hyppykiikku?). Nostan kiljuvat Joshuan ja Katin taas syliin, ja kiikutan Mäkkiä jalalla. 

Adela käy vähän väliä hakemassa huomiota, ja tiedän, että kohta hänelläkin menee hermo. Yritän kehittää Adelalle jotain tekemistä, mikä on vähän hankalaa ilman yhteistä kieltä. Adela kuitenkin vielä jaksaa hömppäillä ja nauraa, samoin kuin Hekima. Elia on aivan rauhallinen leikkiessään. Joshua on nukahtanut syliini, josta varovasti siirrän hänet ulkotyynylle nukkumaan. Mäkki on nukahtanut keinuun. Siirryn lattialle, ja syliin kiipeävät samantien Gabriel ja Adela, Catherinhan siis edelleen on sylissä. 

Mäkki nukkuu kiikussa

Hekimalle tulee nälkä, ja hän aloittaa huudon. Nappaan lapsen syliini, vaikka tiedän ettei sekään enää kohta auta. Muut lapset alkavat huutaa, koska haluaisivat jakamattoman huomioni. Hätistän lapset pois ja nousen Hekima sylissäni, tiedän lasten huutavan vähän vain nälkäänsä, väsymystään ja muuten vaan. Catherin kyllästyy nopeasti huutamiseen ja painaa päänsä tyynylle, väsynyt raukka. Gabriel ja Adela jatkavat, Adela huutaa muuten vaan, ja vuodattaa krokotiilinkyyneleitä. Abigailkin alkaa hermostua, kaksoset myös. Juuri kun suunnittelen, että alan lyödä päätä seinään, ilmestyy ovesta mama, joka ilmoittaa: "chakula". Lapset hiljenevät nopeasti ja alkavat siirtyä kohti ovea, ruoka-aika! Ja sen jälkeen pääsee nukkumaan.

"Chakula!"

Iltapäivällä sama toistuu, vaikka silloin kuvioon kuuluu enemmän kakkavaippojen vaihtoa, mutta iloisempia ja rauhallisempia lapsia. Joskus päivään kuuluu myös flunssainen lapsi/lapset, joille ei kelpaa mikään, ruokapöytäraivarit, oksennusta, vierastamista, hysteeristä kiljuntaa ja tappelua leluista.

---

Oikeasti päiviin kuuluu tosi paljon myös iloisia ilmeitä, riemunkiljahduksia, ääneen nauramista, rauhallista leikkiä. Ylpeyttä sekä minun että lasten kasvoilla, kun he oppivat jotain uutta, konttauskilpailuja kohti orpolalle saapujaa. Haleja, inkkarihuutoja, pärinää ja yhdessä leikkimistä. Pusuja, uusia opittuja sanoja. Rauhallisesti nukkumaan laitettuja, nauravia lapsia. Pienempien lasten nätisti silittelyä.

Mutta monesti varsinkin näin yksin ollessa on tilanteita, joissa neljä lasta huutaa samaan aikaan, eikä kaikkia vain saa hiljaiseksi juuri sillä hetkellä, kun kaikilla on nälkä ja väsy. Tämä ei todellakaan ole aina vain kivaa hengailua iloisten lasten kanssa, vaan oikeasti saa ihan tehdäkin jotain. Näissä lapsissa on kyllä tapahtunut selvästi muutos parempaan, enemmän normaaleiksi lapsiksi, jotka luottavat siihen, että olen siinä, vaikkeivät he pitäisikään kiinni, ja että tulen kyllä takaisin.

Ja vaikka niitä hetkiä on paljon, kun tekisi vain mieli vain lähteä ja jättää lapset huutamaan, ei niin vain voi tehdä. Nämä ovat pieniä lapsia, jotka ovat eläneet ilman tarvittavaa rakkautta. Eivät he kiusallaan huuda. Ja sitäpaitsi niitä iloisia, ihania, hauskoja, rauhallisia, kauniita hetkiä on kuitenkin niin paljon enemmän, ja ne painavat vaa'assa paljon, paljon, paljon enemmän kuin turhautumishetket. Ja kuitenkin, kaikesta huolimatta tai ehkä juuri siksi, minä rakastan näitä lapsia aivan mielettömästi! 

Pyrin siihen, että joka päivä sanoisin edes yhdelle lapselle "nakupenda" eli "minä rakastan sinua".

-heli