Pieni pala päivästäni

Juuri nyt ei huvita kirjoittaa kunnon postausta. Ei ole paljon kerrottavaa, kirjoitan vaikka huomenna, mutta haluan jakaa kanssanne palan eilisestä päivästä, koska se oli tosissaan mielenkiintoinen, ja nyt tekee mieli kirjoittaa siitä.

Aamupäivä meni tavalliseen tapaan orpolalla, mutta lounas jäi välistä, koska Zulealle tehtiin ensimmäinen haavanhoito. Lapsi nukutettiin ketamiinilla, ja haava hoidettiin metronidazole-geelillä. Ei siinä mitään, mutta kun en ole tottunut sairaalaympäristöön, nukutuksiin, operaatioihin. Vielä kaksi kuukautta sitten en ollut nähnyt edes isoa haavaa koskaan elämässäni. Nyt haavan näkeminen ei tunnu enää oikeastaan miltään, mutta se kaikki muu.

Lapsen vilpitön kauhu, kun hän näki neulan, jolla ketamiini pistettiin. Zulea rimpuili, itki ja oli aivan selvästi todella peloissaan. Pidimme lapsesta vain kiinni, silittelimme ja yritimme rauhoitella, kunnes ketamiini alkoi vaikuttaa. Tämä on ehkä asia, joka tavallisen sairaanhoitajan tai lääkärin silmissä ei ole mitenkään ihmeellinen, varsinkaan täällä, mutta minulle se oli.

Vähän väliä haavanhoidon aikanakin Zulea huusi valittavalla äänellä ja rimpuili niin, että jouduimme siinäkin vaiheessa pitämään kiinni, ettei hän putoa pöydältä. Lapsen silmistä näki, että hän oikeasti on ihan muualla,  eikä tosiaan tiedosta tilannetta, mutta oli se silti pelottavaa nähdä. Hoito meni kuitenkin hyvin, ja kun Zuleaa lähdettiin siirtämään pois, me Ellan kanssa siirryimme isoon leikkaussaliin, jossa aloiteltiin juuri hätäsektiota.

Sektio nyt ylipäätään on varmaan yksi mielenkiintoisimmista leikkauksista, joita voi näin kirurgiasta ymmärtämättömänä olla seuraamassa, koska kuten eilen sanoin: "se ei vaan näytä siltä että vähän kaivellaan ja that's it, vaan sieltä oikeesti tulee se vauva". Tämä hätäsektio oli vielä kuitenkin perussektiota mielenkiintoisempi. 18-vuotiaan äidin lapsella oli ensinnäkin napanuora kaulan ympärillä, mikä ilmeisesti oli se syy, jonka takia sektio piti tehdä. Ei siinä mitään, lapsi saatiin vapautettua ahdingostaan ja kunnialla ulos, mutta siinä vaiheessa sitten vähän leuat loksahtivat yhdellä jos toisellakin: pienellä pojalla oli vain yksi käsi. Siinä sitten pohdittiin, mikä mahtaa olla epämuodostuman syy, mutta mistäpä sitä nyt sitten tietää. Tuoreen äidin ilme oli aika tympääntynyt, kun hän näki lapsensa ensimmäistä kertaa.

Että sellaista täällä meillä eilen. 

EDIT// laitoin kuvatkin!

Tänään on Ellan viimeinen päivä, niin vaan on mennyt yli kaksi kuukautta ihan hetkessä.

-heli