Puhuttiin Ellan kanssa kerran, miten täällä ei oikeasti tule ajatelleeksi, että nämä ihmiset ovat mustia. Eipä sillä, että sillä olisi mitään väliä tietenkään, mutta on hämmentävää kun sitä ei tajua. Kerran ihan vakavissani mietin, että mitkä ihmeen sukkahousut Hekimalla on housujen alla, kun housunpolvessa olevasta reiästä näkyi tummaa ihoa (kunnes siis tajusin että ihoahan se on). Jep, kuulostaa hassulta, I know.
Ainoa hetki, jolloin ajattelen olevani erivärinen kuin kaikki muut täällä, on shoppailuretki Makambakoon, kun tiedän ihmisten katsovan vähän pidempään ja kuulen lasten huutavan "mzungu" eli "valkonaama".
No, mutta tässä on nyt astuttu astetta syvemmälle paikalliseen elämään. Maanantaina kävimme yhden keittiön maman, Leenan kasvattilapsen Ashan kanssa ostoksilla Makambakossa. Menimme sinne daladalalla, eli pikkuisella bussilla, jossa istuimme tiiviisti paikallisten keskellä. Makambakossa ostelimme kitenge-kankaita kuin paikalliset Ashan tulkkaamana. Täällä on paljon ihania ihmisiä, joihin on ihana tutustua, ja muutenkin sellaiset hetket, joina ollaan oikeasti osa tätä kulttuuria ja kohdataan ihmisiä, on ihania.
Yhteen sellaiseen päästiin ihan tosissaan osallisiksi tiistaina. Maanantaina kuoli sairaalassa yksi ihosyöpäpotilas, kolmekymppinen albiinonainen Alatupela, joka on jo pidempään kuulunut palliative care- hoidon piiriin. Ella on käynyt nurse Aidan kanssa joka toinen päivä Alatupelan kotona hoitamassa järkyttävän näköistä puolen pään kokoista haavaa (itsekin olin siis kerran mukana), kunnes Alatupela meni ehkä viikko sitten niin huonoon kuntoon, että joutui sairaalaan.
Oli ihan mielettömän suuri kunnia, etuoikeus, päästä mukaan Alatupelan hautajaisiin. Menimme sinne kitengeihin kietoutuneina (keittiön mamat kävivät pukemassa meidät) kuin paikalliset, ja olimme todella osa oikeaa elämää täällä. Emme pelkästään mzunguja, vaan kyläläisiä. Istuimme kuumassa hautausmaan maassa katsomassa kun Alatupela haudattiin, mamat tanssivat ja lauloivat ja pappi puhui. Kävelimme koko kylän voimin Alatupelan perheen kotiin, jossa esitimme suruvalittelut perheelle ("pole") ja söimme käsin riisiä, kaalia ja papuja (ja nyt jos siitä ei tule mitään mahatautia, niin me ollaan kyllä real africans).
Ella kirjoitti tarkemmin ja kauniimmin hautajaisista, eli Ellan blogista voi lukea siitä. Tuntuisi vaan aika tyhmältä, jos me molemmat kirjoittaisimme aina samat jutut samoja kuvia käyttäen. Meillä muutenkin on monesta asiasta tosi samanlaiset ajatukset, ja koetaan tosi paljon juttuja yhdessä, joten ei ole mitään mieltä molempien aina kirjoittaa niitä juttuja.
Viimeinen, vaikka ei ehkä niin järkevä kohtaaminen paikallisten kanssa oli eilen illalla, kun minä ja Ella lähdimme Lincolnin, Tobiaksen ja Linnean kanssa katsomaan Ruotsi-Portugali-jalkapallopeliä kylälle. Ehkä ainoa ohje tänne on, että "älä kulje pimeällä, ja jos kuljet niin älä ainakaan mene kylälle", joten tottakai me lähdetään pimeällä kylälle. No joo, olihan meillä kaksi miestä mukana suojelemassa meitä, mutta meidän lisäksi peliä oli katsomassa parikymmentä tuntematonta paikallista miestä, eli ei kovin järkevää. Jaksettiin (okeiokei, minä jaksoin, Ella varmaan olisi ollut loppuun asti) katsoa pelistä ensimmäinen erä, jonka jälkeen Lincoln saattoi meidät kotiin.
-heli
Ihanat puvut,päähineet ja kaikki! Yleensä en nähnyt ohimennessä tuossa hautausmaalla kuin vuohia syömässä ruohoa ja luulin,ettei sitä enää käytetä. Muistan myös kun kerran ihmettelin mitkä ihmeen tummat sukkahousut yhdellä orpolan mamalla on näin lämpimällä - kunnes tajusin.
VastaaPoistaSainkin jo pitkän tilannekatsauksen sieltä L:lta. :) Kuvia näen vähän myöhemmin.
Kiitos! Kyseessä ei siis ole se ilembulan hautausmaa, vaan oikeastaan naapurikylän hautausmaa. :)
Poista