Ilo lapsen silmissä, kun päiväunilta hakee joku sellainen, joka ottaa syliin. Nelikuisen hymy hänen tunnistaessaan kasvot pinnasängyn yläpuolella. Alle vuoden ikäisen vilpitön riemu hänen ottaessaan juoksuaskelia tuettuna, ihmetys kaksivuotiaan kasvoilla, kun pihalle ilmestyy vuohia. Se hymy, mikä on näiden pienten kasvoilla kun he näkevät tutun tulijan ikkunasta, pienten käsien taputus ja vauhdikas konttaus kohti tulijaa: "kuka ekana sylissä?".
Olin ollut täällä aika tarkalleen kolme viikkoa, kun ensimmäisen kerran tajusin miten pahalta tuntuu jättää nämä lapset tänne, kun sen aika tulee. Se sattuu melkein fyysisesti jo nyt, vaikka lähden täältä ehkä kahden kuukauden päästä. Miten voin tehdä sen taas lapsille, jotka odottavat minua tulevaksi joka aamu? Miten he voisivat ymmärtää, miksen jonain aamuna tulekaan?
No, ehkä tätä on turhan aikaista miettiä nyt jo. Se, mitä oikeasti tarkoitan, on että ihan oikeasti rakastan näitä lapsia. Osaa rakastin jo ennen tuloani, osaa heti sen jälkeen. Mutta nyt ottaisin ihan vakavissani kenet tahansa näistä kotiin jos vain saisin.
-heli
Ps. Joojoo, hengissä ollaan. Netti ei toiminut ollenkaan viikonloppuna, nytkin vähän pätkittäin.
voi että kirjotat noista lapsista niin ihanasti! kai ne joskus osaa olla ärsyttäviäkin? :D tosin oon kyllä ite huomannu että ihan sama miten ärsyttäviä noi on ollu koko päivän kun ne tulee antaa iltapusuja ja haleja ni annan kyllä kaikki anteeksi...
VastaaPoistaVoih,samat on ollut mietteet niin kovin usein. Ahdisti lähteä sieltä kun tiesin kaipauksen olevan molemminpuolista. On vaan otettava hetki kerrallaan siellä kuin täälläkin,otettava kaikki irti ja nautittava niin kauan kun sitä kestää. Halit kaikille suloisille!
VastaaPoistaNella kiitos. Joo, tähän tekstiin piti tulla pätkä siitä, miten noiden kanssa meneee hermot vähän joka päivä, mutta ei se sopinut tähän :D
VastaaPoistaMalla, jep, nautin kyllä nyt kun olen täällä, mutta väkisinkin niitä on melkein jo ikävä silti :)