perjantai 7. maaliskuuta 2014

Ahdistusta Darissa

Tänään aamulla herättiin siellä meidän B&Bssä, ilmastoidussa huoneessa. Mentiin aamupalalle, henkilökunta puhui englantia. Soitettiin luottotaksin kaverille, joka puhui englantia. Saimme kyydin Slipwaylle, turistien shoppailupaikkaan. Joka kojulta kuuluu "welcome" tai "have a look inside", ei "karibu kuangalia". On kuumaa, kosteaa. 

Ahdistaa. Ei se lämpö, vaan se turismi. Ajattelen, miten ihmiset, jotka ovat maassa vain kaksi viikkoa, näkevät vain tämän. Ehkä pari luonnonpuistoa päälle. Eikä tämä ole aito Tansania. Ja tämän verran minäkin turistimatkalla näen.

Minua ahdistaa valkonaamojen määrä. Nytkin istun ravintolassa, jossa on varmaan kolmekymmentä mzungua. Ja tiedän, että yleensä nauttisin tästä hetkestä: ihanaa ruokaa ihanassa ravintolassa meren rannalla. Aurinko paistaa, on lämmin mutta ei liian. Ja nautinkin, mutta nyt en voi mitään sille, että pieni ahdistus kalvaa kuitenkin



Kävimme ruokakaupassa, jossa oli ilmastointi. Se oli isoin kauppa, jonka olen nähnyt viiteen kuukauteen, kokoa ehkä sellaisen ison siwan verran. Mutta olisittepa nähneet ne valikoimat! Siellä oli varmaan kymmentä eri jäätelöä, ja karkkiakin ainakin neljällä pikkuhyllyllä! Se oli tavallaan hieno fiilis, jos haluan ostaa kindermunan, voin tehdä sen. Mutta ahdisti, silti. Ja taas se ajatus siitä, että tämä on valkonaamoja varten, ja turisti näkee vain tämän. 

Ehkä tekee hyvää tämä asteittainen siirtymä Iringan ja Darin kautta Suomeen... 

-heli

torstai 6. maaliskuuta 2014

Minipostaus Darista

No joo. Nyt ei ole oikeasti minkään tason inspiraatiota kirjoittaa, mutta laitetaan nyt kuitenkin pientä päivitystä ennen kuin Facebook ihan tukkeutuu niistä "no pääsitkö turvallisesti Dariin?"-viesteistä.

Eli kyllä. Olen tänään istunut bussissa jotain yhdeksän tuntia. Pelännyt, mutta kuski ei onneksi ajanut ihan hulluna. Satoi kyllä vähän, mutta noh. Käyttänyt ällöttäviä reikä lattiassa- vessoja parikin kertaa matkalla. Ostanut ranskalaisia ja kananpalan joltain pysähdyspaikalla. Ja nyt ollaan jossain random B&B-paikassa Darin keskustassa, ihan kiva tämä oikeasti on. Vähän epämääräisellä alueella ehkä, mutta portilla oli vartija, huoneen ovi menee lukkoon, suihkusta tulee lämmintä vettä. 

Eli kyllä, allt e bra. Huomenna tehdään jotain, ja lauantai-aamulla sitten kohti Suomea. 

Tämä oli nyt kyllä minipostauksen minipostaus, mutta ihan sama :D

-heli

keskiviikko 5. maaliskuuta 2014

Sekopäistä

"Mä en kyllä uskaltais lähteä yksin Tansaniaan!" -minä (4/13)

"Mä lähen sitte Tansaniaan, vaikka yksin!" -minä (7/13)

Ja siitä se sitten lähti. 

Oikeasti olen ollut yksin tällä matkalla yhteensä ehkä pari viikkoa, koska minulla kävi harvinaisen hyvä tuuri. Mutta olin kuitenkin valmis lähtemään toiselle puolelle maailmaa yksin. Oikeastaan olen aika ylpeä itsestäni, kun uskalsin tehdä sen.

Olen saanut monta ihmistä järkyttymään, yllättymään ja huvittumaan, kun olen kertonut minkä ikäinen olen. Yhdeksäntoista. Viime kevään ylioppilas. En ole vielä muuttanut ensimmäiseen omaan asuntoon.

Ja silti lähdin yksin Afrikkaan. Ja vaikka se aluksi jännitti, pelottikin, en ole todellakaan katunut mitään sekuntiakaan. Ensimmäisestä Tansaniassa viime lokakuussa vietetystä päivästä lähtien on tuntunut siltä, että näin tämän kuuluikin mennä. Että kaikki on juuri oikein, että en koskaan edes lähtenyt täältä pois.

Ja kuten jo edellisessä postauksessa sanoin, olen saanut tältä reissulta todella paljon. Olen saanut unohtumattomia muistoja, uusia näkökulmia elämään ja olen oppinut paljon, itsestänikin. Mikä nyt sinänsä oli odotettavissakin.

Mutta olen saanut yllättäviäkin juttuja. Vai kuka muka olisi arvannut, että lähtemällä Tansaniaan voi saada monta edes suunnilleen omanikäistä (10 vuoden ikäerokin on vielä suunnilleen..) suomalaista ystävää tai kaveria? Että lähtemällä nettitutun (okei oltiin me puhelimessa puhuttu) kanssa maailman toiselle puolelle voikin saada yllättävän paljon? Tai että Tansaniassa ylipäätään hengailee näin paljon nuoria suomalaisia? Tässäkin kävi tosin tuuri, että he kaikki (ja moni vanhempikin suomalainen) ovat niin ihania. Tutuille vaan terkkuja!

Tässä postauksessa ei nyt ole päätä eikä häntää, mutta ei se mitään, ei ole minun elämässänikään juuri nyt. Minulla ei ole Suomessa oikeastaan mitään, täällä minulla on paljon, mutta Suomessa kuitenkin on perhe ja ystävät, joita on kiva taas pitkästä aikaa nähdä. Pääni on ihan sekaisin kaikesta, mitä olen täällä tehnyt, nähnyt ja kokenut, enkä osaa kunnolla ajatella tätä aikaa koko aisuutena. Ehkä sitten Suomessa kun saan ajatukset oikeille raiteilleen. Ehkä ensi viikolla, ehkä myöhemmin.

-heli

Ps. Huomenaamulla siis suuntaan kohti Daria Jennin kanssa. Pitäkää peukkuja ettei sada, matka on 500km, osin vuoristotietä ja bussi ajaa varmaan taas ihan järjettömän lujaa..Darissa meidän hotellissa pitäisi olla jonkinlainen nettiyhteys, mutta koska tämä on Tansania, ei siitä voi olla varma. Koitan kuitenkin saada teille jotain pientä päivitystä Darista, tai ainakin sitten Suomesta!


tiistai 4. maaliskuuta 2014

Olipa kerran unelma

Olipa kerran unelma. Unelma, joka minulla on ollut aina, aikaa ennen sen epämääräisintä muotoa en edes pysty muistamaan.

"Joskus vielä lähden Afrikkaan auttamaan köyhiä", ajattelin joskus pienenä. Miksi, sitä en tiedä. Kai se tuli jostain syvältä sisältä.

Unelma alkoi saada selkeämpiä muotoja. Ilembulaan, orpolapsia hoitamaan, keväällä 2013. Varmaan melkein viisitoista vuotta ajatuksen ensimmäisistä alkuhetkistä. Unelma toteutui.

Luulisi, että kun unelma toteutuu, se lähtee pois, väistyy jonkin toisen unelman tieltä. Ei, se vain muutti muotoaan. Tuli uusi unelma, joka oikeastaan oli se sama unelma hiukan muunneltuna: Ilembulaan ja Mufindiin, orpolapsia hoitamaan, viisi kuukautta alkaen lokakuusta 2013.

Ja unelma toteutui. Taas.

Matka on vielä hiukan kesken, mutta voin silti jo nyt sanoa niin. Olen ollut matkalla nyt yli neljä kuukautta, ja takana on jo nyt paljon huikeita juttuja. On uusia ystäviä, kavereita ja tuttuja, suurin osa aivan ihania. On kokemuksia, joita en ikinä olisi uskonut saavani. On paljon rakkaita lapsia, joiden jättäminen tähän maahan on ollut todella raskasta.

Täällä olen kokenut paljon. On ollut naurua, itkua, uusia opittuja asioita, niin minulla kuin lapsillakin. On ollut bedbugs, hyttysiä, hämähäkkejä, kirppuja ja kuolemaa. Viini-iltoja, luksusdinnereitä, riisiä ja papukastiketta. Rankkoja kokemuksia, aliravittuja lapsia ja köyhiä ihmisiä rikkinäisissä vaatteissaan. On ollut suunnatonta rakkautta pieniä ihmisiä kohtaan, on ollut todella raastavia hyvästien hetkiä. Hymyjä työn lomassa, iloisia tervehdyksiä aikaisin aamulla, lasten kikatusta ja hysteeristä huutoa. 

Olen itsekin oppinut jotain, itsestäni, muista ja elämästä. Tiedän ehkä vähän paremmin kuka minä olen, mitä minä haluan ja mikä tässä elämässä on tärkeää juuri minulle.

Ja entäs sitten se sydämeni? Se, jota lähdin hakemaan takaisin Tansaniasta? 

Se jää tänne. Voin yrittää joskus tulla hakemaan sen pois, mutta se tuskin onnistuu. Mutta kyllä minä tänne takaisin tulen, vielä joskus. 

-heli

Ps. No nyt näitä postauksia tulee ihan tosissaan tiuhaan tahtiin, mutta kun kerrankin on netti, joka toimii. Tämä oli kuitenkin viimeinen valmiiksi kirjoitettu postaus! Kolmessa edellisessä postauksessa taisin unohtaa mainita Mufindin lastenkylän kakkostalon uusimmasta lapsesta. Pienen pojan Yohanan äiti kuoli synnytykseen 1.3, ja muutamaa tuntia myöhemmin Yohanan täti toi lapsen orpokotiin. Yohana on iso (no Tansanian mittakaavassa oikeasti iso vastasyntynyt, 3,5kg) ja terve vauva, joten vaikka lapsi joutuikin heti elämänsä alussa eroon äidistään, on elämälle kuitenkin suhteellisen hyvät edellytykset.

Ja sitten vähemmän kivat uutiset Igoda Children's villagesta: 12-vuotias AIDSia ja tuberkuloosia sairastava todella sairaalloinen Nache oli ainakin minun viimeisinä Mufindin-päivinäni korkeassa kuumeessa, yski ja oksensi. Nache on mukava ja älykäs poika, mutta todella heikko ja sairas, eikä ole koskaan aloittanut koulua, koska ei jaksaisi kävellä sinne. Nache viettää päivät päiväkodissa itseään puolet nuorempien lasten kanssa, ja ehkä siksi vaikuttaa hiukan masentuneelta. Nyt en ole kuullut uusimpia uutisia Nachesta, mutta pidetään peukkuja että Nache vielä paranee, vaikka tässä kyllä voi käydä huonostikin!

maanantai 3. maaliskuuta 2014

Kurkistus Helin ja Karon keskusteluihin

Olen yrittänyt sisäistää, mihin olen tulossa takaisin. Tässä yhtenä päivänä Mufindin-kodissamme aloimme Karon kanssa pohtia, että mitä kaikkea siellä Suomessa oikein onkaan, ja innostuimme ihan oikeasti:

"Kelaa et suihkussa voi säätää sitä lämpötilaa yhdestä nupista!"
"Joo ja siis et lämmintä vettä tulee, aina!"
"Ja vettä ylipäätään tulee!"
"Ja se suihku toimii, siis tieksä se juttu siellä ylhäällä mistä vesi tulee!"
"Joo ja sit on sauna!"
"Ja pesukone!"

---

"Mieti et Suomessa on juttuja mitä ees Neemassa ja Iringassa ei oo"
"Nii ja Neemassa kuitenki on kaikki luksuselämän elementit! Mieti nyt, lämmin suihku, sähkö, telkkari, netti ja ruokaa!"
"Joo ja Iringassa on kauppoja! Mieti sit Suomessa, ku voi ostaa mitä vaan, millon vaan!"
"Nii, jos vaikka alkaa tekee aamukolmelta mieli suklaata ni sitä voi vaan käydä ostamassa ABCltä!"
"Niinpä! Ja kaupasta saa niinku oikeesti siis ihan kaikkea!"

---

"Ja sit sähköä on koko ajan!"
"Jep, ei tarvi miettiä et millon voi ladata kännykän!"
"Ja siihen kännykkään voi puhua talossa sisällä!"
"Ja voi vaikka kävellä ympäriinsä ku puhuu!"
"Voi puhua maratonpuheluita ilman et creditit loppuu kesken kaiken!"
"Ja kuulee koko ajan mitä toinen sanoo ja se toinen kuulee myös kaiken!"

---

"Siis muistaksä, et on olemassa semmosia isoja rakennuksia, isompia ku Neema, missä on niinku monta kauppaa sisällä!"
"Ja koska sä oot viimeks nähny sellasen kaupan, mihin niinku astutaan sisälle, ja siellä myydään vaatteita? Siis vaatekauppa?"
"Öö oota mä mietin... Marraskuun lopussa Njombessa oli yks!"

---

"Ja nettiinki voi päästä enemmän ku kerran tai pari viikossa!"
"Ja se toimii! Ja kaikki sivut saa auki, nettipankin, blogin ja sähköpostinkin!"
"Nii, heti ekalla yrityksellä! Ja se on vielä nopeekin!"

---

No joo, myönnän että me jopa ehkä hiukan saatoimme liioitella, kyllä me nyt oikeasti vielä muistamme mikä on ostoskeskus, vaikka pelkästään Prisman ajatteleminen saa juuri nyt pään ihan pyörälle, kun miettii kaikkia niitä ihmisiä, tavaroita ja valinnanmahdollisuuksia. Mutta ihan oikeasti kävimme nämä keskustelut innostuneesti, sellaisella "vau ja oikeesti sellanenkin on mahdollista!"-äänensävyllä. Ilmeisesti neljä ja puoli kuukautta riittää oikein hyvin kaikenlaisten juttujen unohtamiseen!

Mehän elämme oikeasti täälläkin paikallisten mittapuiden mukaan luksuselämää: meillä on ikkunalasit, ovi, lattia, eikä talo ole tehty savesta. Meillä on katto, joka ei vuoda kuin yhdestä kohtaa rankkasateella. Meillä on sähköä kolme-neljä kertaa päivässä, meillä on mahdollisuus juoksevaan veteen, vaikkei se aina toimikaan. Meillä on ruokana jotain muuta kuin ugalia/riisiä ja papuja (vaikka on niitäkin joskus), eikä meidän tarvitse edes itse tehdä sitä ruokaa. Mutta ei tämä meidän länsimaisten mittariemme mukaan kuitenkaan mitään luksuselämää ole, kaukana siitä.

Mutta ehkä on ihan hyvä havahtua siihen, etteä luksukseen ei tarvita viiden tähden hotelleja tai shamppanjaa, koska se oma elämä siellä Suomessa kuitenkin on aika luksusta.

-Heli ja Karo

Ps. Loppukevennys: "mun pitää nyppiä kalmakurvat ku mennään ihmisten ilmoille" -Karo

Ps2. Näitä postauksia oli valmiina tai melkein valmiina neljä kun tulin Iringaan, joten näitä tulee nyt aika tiuhaan tahtiin. Huomenna varmaan luvassa vielä ainakin yksi, ja älkää missatko äskeistä HBC-postausta, vaikka tämä tuleekin heti perään!

Hyvästi

"'cause you'll be in my heart,
 yes, you'll be in my heart, 
from this day on, 
now and forever more."
(Phil Collins: you'll be in my heart)

No nyt se on sitten tehty. Hyvästit on jätetty.

Olen jo jättänyt tässä maassa hyvästit niin monelle, itkenyt niin monet kyyneleet vain luopumisen tuskasta. Ja nyt olen siinä pisteessä taas, toistaiseksi viimeistä kertaa Tansaniassa.

Aamulla kävin läpi kakkostalon kaikki lapset. Gail tulkkasi, kertoi lapsille että lähden. Mussa juoksi suoraan syliin, halaamaan. Halasin yksitellen kaikki lapset, pussasin, kerroin että rakastan. Viimeisenä pieni rakkaani Loveness, jonka lopuksi jätin Gailin syliin, itkien. Kun kävelin ovesta ulos, takaani kuului vauvani itku, ja kun vilkutin viimeisen kerran, hän katsoi minua kuin sanoen "älä jätä minua". Tai sitten vain kuvittelin, mutta pahaltahan se tuntui silti. Minä rakastan ihan jokaista kakkostalon lasta, ja varsinkin Lovenessia. Onneksi Amari on luvannut pitää huolta pikkuisestani, ja Jenny lupasi lähettää kuvia. 

Gailille en voinut sanoa mitään, kun halasimme. Vaikka emme edes olleet erityisen läheisiä, mutta halasimme toki siis kakkostalolla... Mollyn ja Marthan hyvästely meni vähän helpommin, mutta olen meinannut tänään alkaa itkeä ihan tyhmistä jutuista hyvästien jälkeenkin. Ja The Finnish Mafia eli Karo ja Leena on vielä hyvästelemättä, olemme kaikki kolme nyt Iringassa.

Hyppäsimme aamulla siis taksikuski Selen autoon, ja hän heitti meidät Mafingan luterilaiseen orpokotiin. Tutustuimme paikkaan ja tapasimme alle kouluikäiset lapset isompien ollessa koulussa, yhteensä lapsia on 36. Paikka oli tosi kivan oloinen, lapsilla siistit ja puhtaat vaatteet, johtaja mama Mzeze (miten ikinä kirjoitetaankaan) on superihana ja puhuu loistavaa englantia ja lapset vaikuttavat pikavisiitin perusteella onnellisilta. Siellä tapasimme Leenan, ja jatkoimme Leenan kyydillä kohti Iringaa. Kävimme kreikkalaisella klubilla syömässä ihanaa ruokaa ja elämä hymyilee, vaikka minua vähän itkettääkin.

-heli

Ps. Muistatteko, kun kerroin "sekavassa avautumispostauksessa", miten aloin yhtenä päivänä itkeä kun tajusin miten paljon Lovenessia tulee ikävä? Sen itkun laukaisi Spotify-playlistilta soinut biisi, jota tämän postauksen alussa siteerasin. En varmaan voi enää ikinä kuunnella tuota biisiä ajattelematta pientä Lovenessia!

tiistai 25. helmikuuta 2014

Uutisista iltaa

Muutamassa kuukaudessa ei ihmisen elämä paljoa muutu. Maailmassa ehtii tapahtua vaikka mitä, mutta kokonaisuudessa se kuitenkin on hyvin lyhyt aika. Mutta kun on poissa omasta normaalielämästään sen muutaman kuukauden, putoaa kärryiltä helposti, varsinkin kun ei paljon muusta maailmastakaan kuule, netti on hidas eikä lehtiä tai telkkaria ole. 

Olen ollut nyt aika tarkkaan neljä kuukautta ilman kunnollista tietoa maailmalla tapahtuvista jutuista. On minulla ilta-sanomien mobiilisovellus, jonka uutiset saan päivitettyä ehkä kerran viikossa nykyään, joten aika monta uutista menee ohi, ja muutenkin Ilta-Sanomien juttujen uutisarvo on usein aika nolla. Kyllä minä nyt sentään sen tiedän, että Schumacher on (tai ainakin oli?) koomassa, ja oikeasti ei varmaankaan ikinä tule palautumaan ennalleen (tuota loppua en kyllä lukenut uutisista, se oli meidän omaa spekulaatiota). Joskus olen saattanut kuulla eri ihmisiltä juttuja, jotka eivät olekaan ihan pitäneet paikkaansa (vai mitä, että Sansibar ei oikeasti ole itsenäistynyt? Melkein uskoin tähän "uutiseen" hetken aikaa, ja Maria oli aivan järkyttynyt kun hänelle selvisi ettei se ollutkaan Johanna Tukiainen joka kuoli...) ja silloin tällöin kuullut jotain hesarin tai CNN:n uutisia luettuna jonkun muun läppäriltä, mutta aika uutispimennossa olen ollut, puhumattakaan esimerkiksi uusista hittibiiseistä tai muoti-ilmiöistä...

Kun lähdin Suomesta lokakuussa, alkoi olla ensimmäiset viileämmät kelit syyskuun kesäisten säiden jälkeen. Lehdet alkoivat putoilla puista, lumesta nyt ei ollut vielä tietoakaan, ja taisinkohan kerran käyttää talvitakkia, kun lämpötila putosi ehkä johonkin kymmeneen asteeseen. Ei siis vielä ollut talvi, ei lähellekään.

Uutisissa puhuttiin Salosta penkiltä löytyneestä vauvasta, jonka äidistä ei vielä silloin ollut mitään tietoa, kun minun lentoni lähti Helsinki-Vantaalta. Sini Saarela oli tutkimusvankeudessa Venäjällä, Greenpeace järjesti mielenosoituksia. Heidi Hautala erosi ministerinvirastaan, ja puhuttiin Stockmannin ja erään isän välisestä ilmapalloriidasta hulluilla päivillä.

Muistaako tällaisia juttuja edes enää kukaan?

Radiossa soivat repeatilla Aviciin wake me up, joka ei nyt enää ollut kyllä mikään uusi biisi, sekä uudet hitit Katy Perryn Roar, Robinin Boom Kah ja Jenni Vartiaisen junat ja naiset, ja edelleen taidettiin jaksaa baareissa ja radiokanavilla pohtia, mitä se kettu nyt oikein sanokaan. Täällä kun meitä on ollut muutamakin pimennossa elänyt suomalainen, on tästä "what does the fox say"-hommasta saatu aikaan aika paljon huonoa läppää, kun täällä kuitenkin on tämä Fox Lodge ja sen omistajapariskunta, mr. ja mrs. Fox...

Telkkarissa julkkis-BB oli lähtöni aikaan juuri loppunut (kuulemma, katsoiko joku sitä oikeesti? ), vain elämää-sarjasta tullut kaksi jaksoa ja se jaksoi vielä pysyä keskustelunaiheena edes jossain määrin. Salkkareissa Pepin vauva oli juuri syntynyt. Todennäköisesti näissä telkkarijutuissa kyllä olen vielä vähän enemmän hukassa kuin kaikessa muussa, koska en Suomessakaan telkkaria pahemmin katso...

Mutta mistä nykyään puhutaan? Mitä biisejä kuunnellaan? Mitä sellaista on pinnalla, josta syksyllä ei oltu vielä kuultukaan? Sivistäkää minua!

-heli